LOKAKUUN ALKU

Lokakuun ensimmäiset yöt olivat jo kunnolla kylmiä. Ei mitään talvea vielä, mutta semmosta kosteaa syyskylmää, joka hiipi maasta vatsaan asti. Aurajoen yllä roikkui aamuisin sumu, pellot olivat märkiä ja veneen alle kertynyt heinä alkoi tuntua vanhalta ja painuneelta. Vanha siili tiesi mitä se tarkoitti. Talvipesän rakentaminen piti aloittaa ajoissa eikä sitten joskus.

Äiti oli näyttänyt paikkoja pitkin syksyä ilman että siitä tehtiin numeroa. Vanhan ladon seinustan. Kaatuneen kuusen juurakon. Tiheän risukasan. Sellaisia paikkoja, joissa tuuli ei päässyt suoraan sisään ja joissa maa pysyi kuivempana kuin ympärillä. Nuoret siilit oppivat katsomalla. Luonnossa ei pidetty luentoja.

Muut poikaset näyttivät ymmärtävän asian suunnilleen samalla tavalla. Ne etsivät sopivan kolon, raahasivat sinne lehtiä ja jatkoivat syömistä. Tämä yksi taas onnistui tekemään asiasta kokonaisen projektin.

Vanhan ojan mutkasta löytyi risukasa, jonka alle oli jäänyt ontto tila. Paikka oli kuiva, piilossa ja riittävän kaukana kulkuväylistä. Äiti näytti sen kerran ja jatkoi matkaa. Seuraavana yönä poikanen palasi paikalle yksin. Kolmantena yönä se tuli takaisin lehti suussaan. Neljäntenä yönä niitä oli jo useampi.

Sitten touhu alkoi muuttua omituiseksi.

Eräänä aamuna poikanen raahasi pesälle kuivuneen ruusunmarjan. Vanha siili näki sen mutta ei sanonut mitään. Seuraavana yönä sinne ilmestyi toinen. Sen jälkeen muutama kuivunut omenanpala. Sitten joku kova siemenkota, jonka alkuperästä ei saanut selvää.

Äiti katseli touhua pari viikkoa.

"Sää tiedät ettei noita kukaan talvel syä."

Poikanen nosti päätään.

"Vois syärä."

"Ei syä."

"Jos tulee nälkä."

Vanha siili tuijotti sitä hetken.

"Sää olet kyl omituinen eläin."

Poikanen jatkoi kantamista.

Ruusunmarjojen jälkeen pesään alkoi ilmestyä muutakin tavaraa. Vanhan limsapullon korkki. Kiiltävä metallinpala. Puoliksi ruostunut mutteri. Jokin sininen muovinpalainen, joka näytti poikasen mielestä ilmeisesti erityisen hienolta. Muut nuoret siilit eivät olisi koskeneet niihin pitkällä tikullakaan. Tämä yksi kantoi ne pesälle yksi kerrallaan kuin olisi rakentanut omaa aarrekokoelmaansa.

Eräänä yönä vanha siili seurasi sitä salaa vähän matkaa.

Poikanen löysi pellon laidasta rikkinäisen lusikan. Ei koko lusikkaa, pelkkä varsi. Se pyöritteli sitä kuonollaan, haisteli pitkään ja lähti sitten vetämään sitä kohti pesäänsä. Operaatio oli niin hankala, että välillä lusikka juuttui heinikkoon ja välillä ojan reunaan. Silti poikanen jatkoi sinnikkäästi.

"Saatanan älytön."

Vanha siili mutisi itsekseen.

Silti se jäi katsomaan.

Lokakuun edetessä pesä alkoi näyttää yhä vähemmän tavalliselta siilinpesältä. Lehtiä siellä oli niin kuin kuuluikin. Heinää siellä oli niin kuin kuuluikin. Mutta niiden seassa lojui ruusunmarjoja, siemenkotia, muttereita, korkkeja ja kaikenlaista muuta romua, jonka merkityksen ymmärsi tasan yksi eläin koko Aurajoen varressa.

Poikanen itse vaikutti erittäin tyytyväiseltä lopputulokseen.

Kun ensimmäinen hallayö tuli ja maa ratisi aamulla ohuen kuuran alla, se makasi pesässään kiiltävien aarteidensa keskellä, söi löytämänsä lihavan etanan ja katseli maailmaa sillä ilmeellä kuin olisi juuri ratkaissut jonkin suuren ongelman.

Vanha siili vilkaisi pesää kerran ja jatkoi matkaa.

Talvi näyttäisi aikanaan oliko koko touhussa mitään järkeä.

Tähän asti yksikään poikasen päähänpisto ei ollut kuitenkaan onnistunut tappamaan sitä, mikä oli enemmän kuin vanha siili olisi keväällä uskaltanut luvata.