LOKAKUUN LOPPU

Lokakuun loppuun mennessä Aurajoen varressa ei ollut enää mitään pehmeää jäljellä. Lehdet olivat pudonneet puista, sateet olivat pieksäneet pellot ruskeiksi ja jokivarren heinät makasivat pitkin maata kuin joku olisi käynyt yöllä tallaamassa ne väsyksiin. Päivät olivat lyhyitä ja hiton harmaita. Jos aurinko näkyi tunnin verran, ihmiset puhuivat siitä kuin suurestakin tapahtumasta.

Nuoret siilit liikkuivat enää vähän. Ei siksi etteivät olisi jaksaneet, vaan siksi että syksyn loppu oli yhtä syömistä. Kaikki mikä löytyi, syötiin. Etanat, kastemadot, kuoriaiset, toukat ja kaikki muu mikä ei ehtinyt karkuun. Talvi ei ollut vielä tullut, mutta se haisi jo ilmassa. Sen haistoi samalla tavalla kuin sateen ennen pilviä.

Vanhan veneen alla ei enää nukkunut koko pesue. Yksi oli löytänyt pesänsä vanhan ladon nurkalta. Toinen oli muuttanut risukasan alle pellon reunaan. Kolmas viihtyi ojanmutkan pajukossa. Välillä ne näkyivät vielä samoilla ruokapaikoilla, mutta jokainen eli jo enemmän omaa elämäänsä kuin yhteistä.

Se yksi poikanen oli rakentanut pesänsä vanhan ojan mutkaan. Risujen, horsmien ja puoliksi maatuneiden oksien alle oli jäänyt kuiva ontelo, jonka äiti oli näyttänyt ohimennen viikkoja aikaisemmin. Tavallinen siili olisi kantanut sinne lehtiä ja käynyt nukkumaan. Tämä yksi oli tehnyt jotakin aivan muuta.

Pesässä oli lehtiä kyllä. Niitä oli paljon. Kuivia koivunlehtiä, vaahteranlehtiä ja heinää niin että koko paikka tuoksui syksyltä. Niiden lisäksi siellä lojui kuivuneita ruusunmarjoja, omenankaroja, siemenkotia, pullonkorkkeja, muttereita, sininen lasinsirpale ja puolikas lusikanvarsi, jota poikanen oli raahannut kolme yötä pitkin ojanvartta ennen kuin saanut sen perille asti.

Vanha siili kävi kerran katsomassa pesää.

Se seisoi hetken suuaukolla ja tuijotti ympärilleen.

"Saatanan sekopää."

Poikanen näytti tyytyväiseltä.

Vanha siili ei ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Se oli nähnyt huonoja pesiä, hyviä pesiä, märkiä pesiä ja sellaisia pesiä jotka romahtivat ensimmäisessä lumessa. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta kun joku oli sisustanut talvipesänsä kuin variksen ja romukauppiaan yhteisen kuumeunen.

Lokakuun viimeisinä öinä sää muuttui nopeasti. Eräänä aamuna maa oli valkoinen kuurasta. Ei paljon, mutta sen verran että heinät ratisivat tassujen alla. Ojan reunaan muodostui ohut jääkalvo, joka rikkoutui ensimmäisestä kosketuksesta. Aurajoki virtasi edelleen tummana ja hitaana, mutta sen yllä leijui kylmä usva lähes joka aamu.

Poikanen liikkui enää vähän. Se kävi syömässä, tarkisti pesänsä ja kantoi sinne vielä lisää tavaraa. Eräänä yönä se löysi vanhan koristenapin. Toisena yönä kiiltävän alumiinipalan. Kolmantena yönä se toi pesälle kuivuneen ruusunoksan, jossa oli edelleen muutama punainen marja kiinni.

"Sää et niit talvel tarvi."

Äiti oli tullut paikalle juuri silloin.

"Mut ne on hienoi."

Vanha siili tuijotti poikastaan pitkään.

Sitten se vilkaisi pesää.

Sitten poikasta.

Sitten taas pesää.

"Joovai."

Se oli suunnilleen sama kuin myöntäisi tappionsa.

Marraskuu oli jo oven takana. Pelloilla näkyi enää variksia, harakoita ja satunnaisia myöhästyneitä lokkeja. Sammakot olivat kadonneet. Sirkat olivat hiljentyneet. Öisin maailma tuntui suurelta ja tyhjältä. Ainoat kunnolla liikkuvat eläimet olivat sellaisia, joilla oli kiire syödä tai tappaa jotakin ennen talvea.

Poikanen ei enää näyttänyt poikaselta.

Se oli edelleen pienempi kuin vanha siili, mutta ei paljon. Piikeissä näkyi kosteina aamuina yhä se sama turkoosi häivähdys, jota ei löytynyt yhdestäkään toisesta siilistä koko jokivarressa. Pesä oli täynnä romua, ruusunmarjoja ja kaikkea mahdollista tarpeetonta tavaraa. Ja jostakin syystä koko helvetin systeemi näytti toimivan.

Vanha siili lähti eräänä yönä takaisin kohti omaa talvipesäänsä eikä enää vilkaissut taakseen.

Ei siksi ettei olisi välittänyt.

Vaan siksi että siinä vaiheessa poikanen ei enää ollut oikeastaan poikanen.

Se oli oma päänsärkynsä.