MARRASKUUN LOPPU

Marraskuun loppuun mennessä Aurajoen varressa oli semmone tunnelma, että koko maailma oli vetänyt märän säkin päähänsä. Taivas oli harmaa aamulla, harmaa päivällä ja harmaa illalla. Aurinko kävi joskus näyttäytymässä pilvien raosta muutamaksi minuutiksi, mutta siitä ei kannattanut innostua. Hetken päästä tuli taas vettä tai sumua tai molempia yhtä aikaa. Pellot makasivat mustina ja märkinä, ojat olivat täynnä kylmää vettä ja jokivarren pusikoissa ei enää kuulunut kesän ääniä.

Ruokaa löytyi edelleen, mutta sen eteen sai tehdä töitä. Kastematoja nousi sateisina öinä pintaan, mutta niitä ei ollut enää samalla tavalla kuin syksyn alussa. Etanatkin olivat vähentyneet. Jokainen siili söi minkä löysi ja yritti kerätä painoa sen verran kuin ehti. Talvi ei ollut mikään satujen vuodenaika. Talvi oli pitkä aika olla syömättä, ja sen tiesi jokainen eläin ilman että kukaan tuli asiasta erikseen kertomaan.

Vanha siili liikkui enää vähän. Se söi, tarkisti pesänsä ja nukkui paljon enemmän kuin kesällä. Sen elämässä ei ollut enää mitään tutkittavaa. Sama jokiranta oli nähty moneen kertaan. Samat ojat olivat olleet siinä vuosia. Samat pellot olivat kasvaneet ja tulleet puituiksi niin monta kertaa, ettei niitä enää tullut edes ajatelleeksi. Vanha siili tiesi missä ruoka oli ja missä vaara oli. Se riitti.

Se yksi nuori siili ei ollut aivan samaa mieltä.

Vaikka kylmä lisääntyi viikko viikolta, se teki edelleen kierroksiaan pitkin jokivartta. Ei enää yhtä pitkiä kuin syyskuussa, mutta kuitenkin. Välillä se katosi sumuun niin pitkäksi aikaa, että vanha siili ehti jo käydä nukkumaan ennen kuin se palasi. Kun se tuli takaisin, sen turkissa oli uusia hajuja, mutaa ja joskus jokin uusi romuaarre, jonka merkitystä kukaan muu ei ymmärtänyt.

Eräänä iltana poikanen raahasi pesälle pienen kiiltävän metalliesineen, joka oli ilmeisesti joskus kuulunut johonkin koneeseen. Se oli ruostunut toiselta puolelta ja täysin hyödytön jokaisella mahdollisella tavalla. Poikanen työnsi sen muiden aarteidensa joukkoon niin tyytyväisenä, että vanha siili joutui pysähtymään katsomaan.

Pesän nurkassa lojui jo kuivuneita ruusunmarjoja, pullonkorkkeja, muttereita, sininen lasinpala, lusikanvarsi ja kaikenlaista muuta rojua. Koko paikka näytti siltä kuin harakka olisi muuttanut asumaan romukauppaan.

"Sää et kyllä ole täysissä järjissä."

Poikanen vilkaisi pesää.

"Siel näyttää hyvält."

Vanha siili huokaisi niin syvään, että höyry nousi kuonosta kylmään ilmaan. Se oli käyttänyt koko kesän yrittäen ymmärtää poikasta eikä ollut päässyt asiassa juuri alkua pidemmälle.

Marraskuun viimeisellä viikolla tuli ensimmäinen oikea pakkasyö. Ei mikään kova pakkanen, mutta sen verran että ojan reunaan muodostunut jää ei enää rikkoutunut pelkästä kosketuksesta. Heinät olivat aamulla valkoisia kuurasta ja jokivarren muta kovettunut pinnastaan. Varikset pitivät tavallista kovempaa meteliä, aivan kuin niilläkin olisi ollut jotakin valitettavaa.

Nuori siili heräsi silloin tavallista myöhemmin. Se kömpi ulos pesästään, katseli kuuraista maisemaa ja haisteli ilmaa pitkään. Sen piikeissä näkyi tuttu turkoosi häivähdys, kun ensimmäinen heikko auringonvalo osui niihin sumun läpi. Koko jokivarsi näytti kylmältä, väsyneeltä ja vähän siltä kuin maailma olisi valmistautunut nukkumaan.

Poikanen palasi pesäänsä ja alkoi järjestellä sitä uudelleen. Lehtiä siirrettiin paikasta toiseen. Heinää vedettiin suuaukon eteen. Ruusunmarjoja työnnettiin kuivempaan kohtaan. Jopa ne täysin hyödyttömät kiiltävät tavarat näyttivät saavan omat paikkansa. Touhu oli niin perusteellista, että vanha siili pysähtyi hetkeksi seuraamaan sitä.

"Sää rakennat tota pesää niinku joku hiton kartanoo."

Poikanen työnsi vielä yhden lehden paikalleen.

"Tääl nukutaan koko talvi."

Siinä oli enemmän järkeä kuin useimmissa sen vastauksissa.

Ilta tuli aikaisin. Aurajoki virtasi mustana sumun keskellä, pellot katosivat hämärään ja jokivarren pusikot hiljenivät yksi toisensa jälkeen. Eläimet, jotka olivat aikoneet valmistautua talveen, olivat valmistautuneet. Ne jotka eivät olleet, olivat jo ongelmissa. Sellainen oli maailma, eikä se kysellyt mielipiteitä.

Vanha siili kävi vielä kerran katsomassa nuoren siilin pesää ennen kuin lähti omalle talvipesälleen. Se näki lehtikasan, heinät, ruusunmarjat ja kaiken sen kiiltävän rojun, jota yksikään järkevä siili ei olisi kantanut mukanaan metriäkään. Sitten se näki poikasen käpertyneenä keskelle koko sekasotkua niin tyytyväisen näköisenä, että koko hommaa oli vaikea arvostella.

Vanha siili lähti lopulta omille teilleen. Sen tassut rahisivat kuuraisessa heinikossa ja hengitys höyrysi kylmässä ilmassa. Talvi oli aivan nurkan takana, eikä niitä nähtäisi enää pitkään aikaan. Kumpikaan ei tehnyt asiasta numeroa. Luonnossa hyvästit olivat yleensä sellaisia. Ei puheita, ei halauksia eikä mitään muutakaan ihmisten hömpötystä. Eläin lähti omalle polulleen ja toinen omalleen.

Nuori siili jäi pesäänsä. Sen ympärillä olivat kuivat lehdet, ruusunmarjat, mutterit, pullonkorkit ja kaikki ne omituiset aarteet, joita se oli kesän ja syksyn aikana kerännyt. Ulkona marraskuun tuuli kulki jokivartta pitkin ja toi mukanaan talven hajun. Sisällä pesässä oli lämmintä, kuivaa ja turvallista.

Ensimmäistä kertaa koko elämässään se viettäisi talven yksin.