Karttakirja odotti edelleen vanhan laudan alla, mutta nyt se ei ollut enää pelkkä esine. Se oli muuttunut samanlaiseksi riesaksi kuin huonosti parantunut nirhauma tai piikki, joka oli jäänyt väärään kohtaan tassua. Sitä ei huomannut koko ajan, mutta aina välillä se muistutti olemassaolostaan. M´Emmi tiesi, että syksy lähestyi. Se tiesi myös, mitä siilien elämä Suomessa tarkoitti. Talvi söi suurimman osan vuodesta. Horros nieli kuukausia enemmän kuin missään muualla. Kevät tuli nopeasti, kesä kului vielä nopeammin ja syksy alkoi ennen kuin kukaan ehti kunnolla hengähtää. Juuri siksi karttakirja ärsytti niin paljon. Se puhui pitkistä matkoista ja uusista paikoista aikana, jolloin järkevän siilin olisi pitänyt ajatella vain ruokaa, rasvaa ja talvipesää.

Poikaset eivät tietenkään ajatelleet mitään sellaista. Niiden elämä koostui edelleen syömisestä, tutkimisesta ja typerien päätösten tekemisestä. Keskimmäinen onnistui seuraavana yönä juuttamaan itsensä vanhaan kukkaruukkuun niin perusteellisesti, että M´Emmi joutui käyttämään pitkän tovin saadakseen sen ulos. Suurin oli sillä välin löytänyt etanaparven ja syönyt itsensä sellaiseen kuntoon, että näytti liikkuvalta perunalta. Pienin puolestaan oli jälleen kadonnut näkyvistä. Se löytyi lopulta vanhan omenapuun alta tutkimasta jotakin ruostunutta metallinpalaa, joka oli ollut maassa luultavasti kauemmin kuin yksikään alueen siileistä oli elänyt. Kun M´Emmi kysyi mitä siinä muka oli niin kiinnostavaa, poikanen vastasi olevansa melko varma, että esine oli joskus kuulunut johonkin tärkeään. Se oli juuri sellainen vastaus, joka sai emon epäilemään perinnöllisiä ongelmia.

Seuraavien viikkojen aikana jokivarressa alkoi näkyä lisää merkkejä vuodenajan vaihtumisesta. Aamut viilenivät. Yöt pitenivät. Hyönteisten määrä alkoi hiljalleen vähentyä. Linnut eivät enää mekastaneet samalla tavalla kuin alkukesällä. Ne kuulostivat enemmän väsyneiltä työntekijöiltä kuin iloisilta laulajilta. Jotkut räksyttivät edelleen aamuisin, mutta äänessä oli enemmän riitelyä kuin iloa. M´Emmi piti siitä. Se kuulosti rehelliseltä. Maailmassa oli muutenkin aivan tarpeeksi teeskentelyä ilman että lintujenkin olisi pitänyt esittää olevansa hyvällä tuulella.

Vanha äitisiili näyttäytyi enää harvoin. Kun se joskus kulki reviirin laitaa pitkin, se näytti joka kerta hieman väsyneemmältä. Kahdeksan poikasta oli jättänyt jälkensä. Hopeinen hohde näkyi edelleen piikeissä, mutta sen ympärillä kulki sellainen olemus, jonka tunnisti jokainen pitkän kesän läpi elänyt emo. Se oli samanlainen ilme kuin sataman trukkikuskilla perjantai-iltana tai rekkakuskilla viidennen peräkkäisen työpäivän jälkeen. Ei varsinaisesti onneton. Ei edes vihainen. Vain niin perusteellisen loppu, ettei energiaa ollut enää turhaan valittamiseen.

Eräänä iltana tuuli toi jälleen vanhan siilin äänen kaukaa metsän suunnalta. Ääni ei ollut erityisen selkeä, mutta kirosanat tunnisti aina. M´Emmi pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Jossakin kaukana tapahtui ilmeisesti jotakin, johon liittyi ainakin kaksi poikasta, yksi puska ja huomattava määrä huonoja päätöksiä. Se riitti tiedoksi. Kaikkea ei tarvinnut nähdä itse ymmärtääkseen tilanteen.

M´Emmi jäi hetkeksi kivikasan päälle katsomaan pimenevää jokivartta. Sen ympärillä maailma valmistautui syksyyn samalla tavalla kuin aina ennenkin. Heinät kellastuivat vähitellen. Sumu nousi öisin joelta. Pellot näyttivät erilaisilta kuin kuukausi sitten. Poikaset kasvoivat päivä päivältä lähemmäs sitä hetkeä, jolloin ne lähtisivät omille teilleen. Ja kaiken tämän keskellä karttakirja odotti edelleen laudan alla kuin huonosti piilotettu salaisuus. M´Emmi ei vielä tiennyt miksi se oli tärkeä. Se tiesi vain yhden asian. Aina kun se ajatteli kirjaa, sama levoton tunne palasi vatsanpohjaan. Sellainen tunne, joka on saanut vuosien aikana lukemattomat ihmiset, eläimet ja täydet idiootit lähtemään paikoista, joissa niiden olisi ollut turvallisinta pysyä. Se ei ollut viisas tunne. Se ei ollut järkevä tunne. Mutta se oli perkeleen sitkeä. Ja juuri sellaiset tunteet aiheuttavat yleensä eniten ongelmia.