Viimeinen rauhallinen yö

Viimeinen rauhallinen yö

Keväällä tulee aina yksi ilta, jolloin metsä hengittää eri tavalla. Sitä ei huomaa silmillä eikä korvilla. Sen haistaa. Ilma muuttuu raskaaksi, maa tuntuu lämpimämmältä tassujen alla ja jokainen vanha siili tietää, että nyt ei enää lähdetä etsimään parempaa pesää. Tämä on se yö. Huomenna kaikki voi muuttua, eikä sen jälkeen enää ajatella itseään vaan niitä, jotka eivät ole vielä edes nähneet maailmaa.

Mää kiersin pesän vielä kerran aivan turhaan. Tiesin jo valmiiksi, ettei mikään ollut muuttunut. Silti tarkistin jokaisen kulkuaukon, jokaisen sammalmättään ja jokaisen kuivan lehden. "No niin… kaikki on paikoillaan. Jos joku nyt kuvittelee muuttavansa tänne ilman lupaa, ni kannattaa varata hammaslääkäri valmiiks." Oma murahdukseni kaikui pensaikossa, eikä kukaan vastannut. Parempi niin.

Istuin hetkeksi pesän suulle ja annoin kevätyön tehdä työnsä. Joelta kantautui veden tasainen ääni, kauempana varis möläytti jotain typerää ja samassa pensaassa joku hiiri rapisteli lehtiä kuin olisi yrittänyt olla mahdollisimman huomaamaton. "Hiljempaa ny vähän. Koko metsä tietää kohta, että sää oot olemassa. Ei se salailu ihan noin toimi." Ajatus alkoi huvittaa. Hihitin itsekseni aivan hiljaa. "Heh… jos hiirillä olis järkee, ketuilla olis nälkävuosi."

Sitten kaikki hiljeni yhtä aikaa. Ei varista. Ei hiirtä. Ei edes tuulen huminaa. Minun kuononi nousi ilmaan ennen kuin ehdin ajatella koko asiaa. Se sama tuttu haju kulki kevätyössä jälleen kerran. Öljyä, lämmintä metallia ja vanhaa nahkaa, juuri sen verran että tiesin olevani oikeassa. "Jaahas… sää et taaskaan kolistele. Kyl mää sen jo opin. Hiljaset kulkijat on yleensä niitä, joita kannattaa seurata kaikkein tarkimmin."

Metsän reunassa vilahti tumma hahmo. Ei niin lähellä, että olisin nähnyt kasvoja, mutta riittävän lähellä, että tunnistin kävelyn. Sama rauhallinen askel. Sama kiireettömyys. Se ei pysähtynyt eikä kääntynyt katsomaan minua. Kulki vain ohi kuin olisi tiennyt, että minä tiesin sen olevan siinä. Minä en lähtenyt perään. "Mee vaan. Jokasella on omat polkunsa. Mää pidän tän pesän."

Kun käperryin yöksi lehtien keskelle, en saanut unta heti. Ei siksi, että olisin pelännyt, vaan siksi, että vanha vaisto kuiskasi jotain, mitä järki ei vielä osannut sanoiksi pukea. Painoin kuononi sammaleeseen, vedin pitkään henkeä ja suljin silmäni. "Huomenna alkaa ihan uudenlainen elämä. Ja jos se alkaa yhtä sekavasti ku nää keväät yleensä, ni voi perkele sentään…" Tällä kertaa en enää edes yrittänyt pidätellä pientä hihitystäni. Se jäi pesään kaikumaan vielä hetkeksi ennen kuin yö viimein vei minut mukanaan.