Jäämeren tonnikalaa odotellessa

Kesä oli vihdoin päättäny tulla. Turkoosi huivi jäi tällä kertaa laatikkoon, eikä villalapasiakaan tarvinnu. Aamulla aurinko paisto niin reippaasti, että mää olin ihan varma sen tarkoittavan hyvää päivää. Taivaalla pyöri kyllä muutama tumma pilvi, mutta ihmisillä on kummallinen tapa olla välittämättä semmosista. Ne kattoo kerran ylös, toteaa että "ei toi vielä mitään" ja jatkaa hommiaan. Pilvet ei yleensä kysy ihmisiltä lupaa.

NahkaJaakko pakkas koppikärryn taas täyteen. Nahkalaukut, liivit, vyöt, soljet ja Hellulandian mukit löysivät omat paikkansa niin nopeasti, että mää aloin epäillä niiden harjoittelevan tätä salaa öisin. Mää olin tällä kertaa vähän viisaampi. Kävin varaamassa oman laatikkoni heti ensimmäisenä. Viimeksi olin matkustanu kahden nahkalaukun ja pahvilaatikon välissä niin ahtaasti, että yks piikki jäi melkein vetoketjun väliin. Siitä oppii.

Matka Helsinkiin meni tasaseen hurinaan. Mää kurkkasin välillä koppikärryn pienestä raosta ulos. Tie oli täynnä moottoripyöriä. Ihmiset näyttää löytävän toisensa jo matkalla tapahtumiin. Riittää että molemmilla on kypärä päässä ja pyörä alla, niin käsi nousee tervehdykseen. Mää en oo vielä keksiny, mistä ne tietää ketä kuuluu moikata. Ehkä moottoripyörän mukana tulee joku salainen sääntövihko.

Teurastamolla oli ihan erilainen tunnelma ku messuhallissa. Asfaltti hohkas lämpöä, grillistä leiju makkaran tuoksu ja joka puolella kiilteli rakennettuja moottoripyöriä. Osa näytti siltä, ettei niitä ollu tehty ajettaviksi vaan tuijotettaviksi. Ihmiset kumartu niiden viereen, osoitteli pieniä yksityiskohtia ja nyökkäili toisilleen vakavan näköisinä. Mää tulin siihen tulokseen, että kiiltävä metalli tekee ihmisistä hetkellisesti hiljasia.

Teltta nousi pystyyn tutulla rytmillä. NahkaJaakko ripusti tavarat paikoilleen, naarasoletettu laitto mukit riveihin ja mää asettauduin omaan tarkkailupaikkaani pöydän alle. Siitä näki taas jalat. Niistä oppii edelleen enemmän ku naamasta. Jos ihminen seisoo ihan paikallaan pitkään, se miettii ostamista. Jos se ottaa kaks askelta taaksepäin, kaupat karkaa yleensä samalla.

Puolenpäivän aikaan teltalle tuli yks nuori ihmisuros. Se jäi juttelemaan NahkaJaakon kanssa pitkäks aikaa. Ei vilkuillu kelloa. Ei näyttäny kiireiseltä. Se vaan puhu. Välillä ne nauro. Välillä tutkittiin laukkuja ja välillä taas puhuttiin lisää. Mää kattelin laatikostani ja aloin laskea mielessäni, paljonko tästä mahtais tulla piippauksia. Piippauksista seuraa yleensä metallipyörylöitä ja värikkäitä papereita. Niistä taas seuraa ruokaa.

Tällä kertaa mää olin melkein varma.

Tästä saadaan jäämeren tonnikalaa.

Karvasempi ihmisuros ilmesty paikalle vähän myöhemmin, virnisti leveesti ja sanoi, että päivän jälkeen lähdetään syömään. Siinä kohtaa mää lopetin kuuntelemisen. Aivot jäi kiinni siihen syömiseen. Ihmiset puhu ihan liikaa ennen ruokaa. Mää en ymmärrä, miks ne ei syö heti kun siihen tulee mahdollisuus.

Salainen havainto: Ihmiset tekee kauppaa puhumalla. Mitä kalliimpi tavara, sitä pidempään ne juttelee. Kastemadon kanssa ei tarvi neuvotella yhtään.

Sitte taivas päätti osallistua tapahtumaan.

Ensin tuli muutama pisara. Yks. Kaks. Kolme. Ihmiset nosti katseensa ylös yhtä aikaa, ihan ku joku olis antanu siitä yhteisen käskyn. Sitte välähti kauempana ja vettä alko tulla niin, että teltan katto rämisi ku vanha rumpu. Porukka pakkautu telttojen alle, moottoripyörien penkeille vedettiin suojia ja grillin savu katos sateeseen.

Mää pysyin laatikossani.

Siili kastuu ihan tarpeeks ilman vapaaehtoistakin sadetta.

Karvasempi ihmisuros nauro vaan ja sano, että täähän kuuluu kesään. Mää en usko sitä vieläkään. Kesään kuuluu aurinko. Ukkonen kuuluu pilville. Ne vois pitää sen ihan omana harrastuksenaan.

Sade loppu yhtä nopeasti ku oli alkanukin. Asfaltti höyrysi ja aurinko kurkisti pilven takaa niin viattoman näkösenä, että ihan ku se ei olis tienny koko ukkosesta mitään. Ihmiset jatko juttelua siitä mihin olivat jääneet. Siinä mää taas ihmettelin tätä lajia. Jos siilin päälle kaataa ämpärillisen vettä, päivä on pilalla. Ihmiset ravistaa takkia pari kertaa ja jatkaa ku mitään ei olis tapahtunu.

Illalla tavarat pakattiin takaisin koppikärryyn. NahkaJaakko vaikutti tyytyväiseltä, naarasoletettu laski päivän myyntejä ja mää käperryin omaan laatikkooni. Kotimatkalla alko vähän nukuttaa. En jäämeren tonnikalaa koskaan nähny, mutta ihmiset tais päästä syömään ihan oikeeta ruokaa.

📝 ERITTÄIN SALAINEN MUISTILAPPU

Älä kerro kenellekään.

Mää olin jo päättäny, että jos ne oikeesti syö jäämeren tonnikalaa...

...niin mää aion maistaa sitä.

Vaikka vähän ujostuttikin kysyä.