Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 18

Ensimmäinen sade veneen alla

Ensimmäinen kunnon kesäsade näyttää heti, onko pesä valittu järjellä vai pelkällä tuurilla. Mää herään siihen, että sade rummuttaa veneen pohjaa niin kovaa, ettei variksenkään ääni kuulu läpi. Poikaset hätkähtävät jokainen vuorollaan, eikä ykskään vielä ymmärrä, että tuo ääni tarkoittaa meille turvaa eikä vaaraa. "No niin, rauhottukaas ny. Se on sade eikä maailmanloppu. Jos maailma loppuis joka kerta ku vettä tulee, ni Aurajoki olis lopettanu toimintansa jo sata vuotta sitte."

Yksi poikasista säikähtää jokaista kovempaa ropahdusta ja tunkee väkisin minun vatsani alle. Toinen potkii unissaan niin innokkaasti, että saa sisaruksensa kierähtämään ympäri. Sitten huomaan, ettei kaikki olekaan paikallaan. "Missä se yks taas on… voi vittujen kevät." Ei tarvitse etsiä kauaa. Seyks on ryöminyt aivan veneen reunalle ja tuijottaa silmät pyöreinä alas valuvia sadepisaroita kuin olisi löytänyt uuden maailman. "Mitä vittuu sää siinä ihmettelet? Ne on vesipisaroita. Ei ne ala sun kans juttusille."

Seyks ojentaa kuonoaan vielä vähän lähemmäs ja juuri silloin veneen reunasta tipahtaa kylmä vesipisara suoraan sen otsaan. Koko kakara pomppaa ilmaan niin komeasti, että kierähtää omien tassujensa yli takaisin pesään. Mää puren huultani niin lujaa, että poski meinaa revetä. "Heh… ei… ei saa…" Seyks ravistaa päätään aivan loukkaantuneena ja katsoo vesipisaraa kuin se olisi tehnyt henkilökohtaisen rikoksen. Siihen loppuu minun arvokkuuteni kokonaan. "Käk-käk-käk… voi pyhä perkele! Sää hävisit vesipisaralle! Ei oo helppoo olla maailman rohkein tutkimusmatkailija, ku sade alkaa pistää hanttiin."

Muut poikaset säikähtävät ensin minun nauruani ja alkavat sitten itsekin pyöriä ympäri pesää aivan turhaan. Yksi törmää kuivaan heinätuppoon, toinen Seyksiin ja kolmas onnistuu kaatumaan aivan ilman mitään syytä. "Ei jumalauta… yks kastuu otsasta ja neljä muuta järjestää siitä joukkopaniikin. Kyl mää sanon, et jos järkeä vois kerätä sateella ämpäriin, ni teidän kohdalta se ämpäri jäis melko tyhjäks."

Sade jatkuu pitkään, mutta vene pitää veden ulkona juuri niin kuin olin toivonut. Märän maan tuoksu nousee pesän ympärille, ja sen mukana kulkee taas se sama outo haju, joka on seurannut meitä keväästä asti. Öljyn, lämpimän metallin ja vanhan nahan vivahde käy aivan veneen laidan tuntumassa, pysähtyy hetkeksi ja häviää taas sateeseen. Nostan kuononi ilmaan ja mutisen hiljaa: "Jaahas… sää et näköjään kastu sen enempää ku minäkään. Kyl me vielä tavataan, siitä mul on semmonen perkeleen vahva tunne."

Vedän poikaset lähemmäs itseäni ja kuuntelen sateen tasaista ropinaa. Seyks on jo unohtanut koko vesipisaran ja nukkuu kylki kiinni sisaruksessaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hymyilen itsekseni ja pudistan päätäni. "Nuku vaan, se yks. Huomenna sää keksit taas jotakin semmosta, mistä vanha emo saa ensin sydämentykytyksiä ja sitte pidätellä naurua."