Luku – Café Måns

Kujan päässä, vastapäätä kapeaa katua, loisti kultakirjaimin kyltti:

CAFÉ MÅNS

Mää pysähdyin siihen saman tien. Ei siksi, että olisin ollut vaikuttunut. Vaan siksi, että punainen samettiverho, kultareunaiset ikkunat ja oven vieressä töröttävä tekokukkaruukku huusivat jo kadulle asti, että täällä tavallinenkin pulla oli puettu hienoksi ja hinnoiteltu rikokseksi.

– Kuka helvetti on Måns?

– Monni, yksisarvinen vastasi. – Pekka Töpöhännän kiusaaja.

Mää katsoin kylttiä uudelleen.

– Ai se häijy punanen kissa?

– Juuri hän.

– Ja sille on annettu oma kahvila?

Yksisarvinen nyökkäsi. Sen ilmeestä näki, että se oli joutunut selittämään tätä ennenkin ihmisille, lapsille ja ehkä yhdelle erityisen epäluuloiselle mäyrälle.

– Måns piti itseään Uppsalan tärkeimpänä kissana. Hänen mielestään Pekka sai jo aivan liikaa huomiota, joten kaupungissa piti olla edes yksi paikka, jossa komeili hänen nimensä.

– Kuulostaa ihan Monnilt.

– Lisäksi hänen mielestään kahvilaan tarvittiin arvokkaampi tunnelma kuin Pekan paikkoihin.

– Eli kalliimmat hinnat ja pienemmät pullat?

– Todennäköisesti.

Nyt mää ymmärsin. Café Måns ei ollut tavallinen kahvila. Se oli sellaisen kissan nimeä kantava paikka, joka oli katsonut tavallista korvapuustia ja ajatellut, että siihen tarvitaan kultahippuja, liian pieni lautanen ja vähintään kolme tarpeetonta nollaa.

Toisin sanoen täydellinen paikka tonnin ökypaperille.

– Oliks tää sun suunnitelmas alusta asti?

– Premium-asiakkaalle valitaan hänen maksuvälineeseensä sopiva kohde.

– Eli veit ökypaperin suoraan kaupungin suurimman öykkärin kahvilaan.

– Tiivistettynä kyllä.

– Helvetin hyvää palveluu. Vähän myöhäs, mut hyvää.

Puristin kimaltavaa käsilaukkuani tiukemmin. Vetoketjun takana ökypaperi rapisi kuivasti, arvokkaasti ja ihan kuin sekin olisi valmistautunut kohtaamaan Monnin hinnoittelun. Kahvilan ikkunasta näkyi punaisia samettituoleja, kultareunaisia kuppeja ja vitriini, jossa jokainen leivos näytti siltä, että siitä pyydettiin joko kaksitoista euroa tai sielu.

Yksisarvinen avasi oven ja sivuutti sisäänkäynnin vieressä olevan pienen kultaisen kyltin, jossa luki jotain ruotsiksi.

– Mitä tossa lukee?

– “Tervetuloa.”

– Näyttää enemmän siltä, että “älä koske mihinkään, jos et aio maksaa siitä”.

Sisällä tuoksui kahvi, kardemumma ja sellainen hieno hajuvesi, jota ihmiset laittavat liikaa, kun ne eivät luota omaan persoonallisuuteensa. Seinillä oli kehystettyjä kissakuvia. Yhdessä Monni istui punaisella samettityynyllä ilmeellä, jolla olisi voinut hyväksyä tai hylätä koko kaupungin budjetin.

Mää katsoin kuvaa hetken.

– Tuo näyttää silt, et se laskuttaa silmillään.

– Se on mahdollista.

– No helvetti, tääl pitää maksaa nopeesti ennen ku se huomaa mut.

Suoristin tiarani, nostin käsilaukun paremmin olalleni ja kävelin tiskille. Vitriinin päällä oli pieni kyltti:

DAGENS BULLE

Päivän pulla.

Mää osoitin sitä.

– Yks tollanen. Ja kahvi. Ei mitään pikkuruist kikkarett, mikä on nimetty jonkun ruotsalaisen kreivittären mukaan.

Tarjoilija hymyili varovasti.

– Haluatteko kardemummapullan?

– Jos se on oikeen kokonen eikä mikään Monnin mielestä “hienostunut annoskoko”.

Yksisarvinen seisoi vieressä hiljaa. Se oli viisas ratkaisu. Mää avasin käsilaukun vetoketjun ja nostin ökypaperin esiin.

Koko kahvila hiljeni aivan vähän.

Ei paljon. Sen verran, että lusikka pysähtyi kupin reunaan ja yksi ikkunapöydässä istunut nainen vilkaisi rahaa kahdesti. Ökypaperi kimalteli tiskin valossa kuin se olisi itsekin tiennyt olevansa liian hieno tavanomaiseen käyttöön.

– No nyt saatana kokeillaan, mää sanoin.