Café Måns

Mää työnsin oven auki ja astuin sisään.

Kahvilassa tuoksui kahvi, kardemumma ja semmonen hieno leivonnainen, josta ei tiennyt, oliko sitä lupa syödä vai pitäiskö sitä ensin ihailla hiljaa. Tiskin takana musta kissa vihreässä essussa nosti kahvikuppeja tarjottimelle.

Essun rinnassa luki HÄKÄ.

Se vilkaisi mua keltaisilla silmillään, sitten kimaltavaa käsilaukkua ja lopuksi tiaraa.

– Iltaa, HÄKÄ sanoi.

– Iltaa, mää vastasin.

HÄKÄ laski kupit tarjottimelle, vei ne ikkunapöytään ja palasi tiskille. Se ei kysellyt mitään turhaa. Hyvä kissa. Sellanen tietää, että asiakas kertoo asiansa, jos sillä on asiaa.

Mää nousin tiskin eteen ja vilkasin vitriiniä. Siellä oli pullia, kakkuja ja pieniä leivoksia nätissä rivissä. Kaikki näytti vähän liian hyvältä.

– Mää oon kuullu yhtä, mää sanoin.

HÄKÄN toinen korva kääntyi mua kohti.

– Ai.

– Että tääl olis siileille jotain, mitä ei oo vitriinissä.

HÄKÄ ei vastannut heti. Se katsoi ensin kahvilasalia, sitten kassaa ja lopuksi mua.

– Kuka semmost on kertonu?

– Luotettava taho.

– Kissa?

– Mää en paljasta lähteitäni.

HÄKÄN viikset vähän värähti. Se kumartui rauhassa tiskin alle, siihen kassan taakse.

Mää pidätin hengitystäni.