ELOKUUN ALKU
Elokuu tuli yöllä, niin kuin kaikki tärkeät asiat yleensä tulivat. Kukaan ei ollut pihalla ottamassa sitä vastaan eikä Aurajoki muuttanut virtaustaan uuden kuukauden kunniaksi. Silti vanha siili huomasi muutoksen heti. Ilta pimeni aikaisemmin. Aamulla maa pysyi kosteana pidempään. Jossakin näkymättömissä kesä alkoi hiljalleen vetää tavaroitaan kasaan.
Aidatun pihan heinät olivat kasvaneet korkeiksi ja vähän huolimattoman näköisiksi. Ihmiset olivat yrittäneet leikata niitä pitkin kesää, mutta aina jäi joku nurkka, joku ojanreuna tai joku puska, johon kone ei ollut viitsinyt mennä. Juuri sellaisissa paikoissa siilit viihtyivät. Veneen alla haisi vanha puu, multa, kuiva heinä ja vuosien aikana kertynyt pöly. Jos joku ihminen olisi työntänyt päänsä sinne, se olisi nähnyt vain roskaa. Siilien mielestä paikka oli lähes luksusasunto.
Poikaset eivät enää kulkeneet koko aikaa yhdessä. Jokainen teki omia kierroksiaan pitkin pihaa ja jokivartta. Silti ne palasivat yhä veneen alle nukkumaan. Vanha siili tiesi, ettei se jatkuisi enää kauaa. Luonto ei kasvattanut lapsia ikuisesti. Jossakin vaiheessa jokaisen oli lähdettävä omilleen, vaikka maailma olisi ollut täynnä ketunhajua, pöllöjä ja ihmisiä.
Eräänä kosteana iltana poikanen, jonka piikeissä näkyi joskus se turkoosi välähdys, seurasi aidanviertä kauemmas kuin aikaisemmin. Aidan takana kulki vanha peltotie, jota käytettiin enää harvoin. Sen reunassa kasvoi horsmaa, nokkosta ja vatukkoa niin paljon, että tie näytti paikoin katoavan kokonaan. Poikanen pysähtyi vähän väliä haistelemaan ilmaa. Sen päässä maailma ei näyttänyt jakautuvan tärkeisiin ja turhiin asioihin samalla tavalla kuin muilla eläimillä. Kaikki vaikutti olevan tutkimisen arvoista.
Tien varressa kasvoi vadelmia. Osa oli jo ylikypsiä ja pudonnut maahan, osa vasta kypsymässä. Ampiaiset pörräsivät niiden ympärillä ja etanat söivät pehmenneitä marjoja yön aikana. Muut siilit olisivat kävelleet ohi ja etsineet matoja. Tämä yksi maistoi yhtä marjaa, jätti toisen syömättä ja jäi haistelemaan kolmatta niin pitkäksi aikaa, että sateen ensimmäiset pisarat ehtivät osua maahan.
"Perhana."
Sana tuli tällä kertaa täysin oikeassa kohdassa.
Poikanen nosti kuononsa kohti taivasta. Sade ei ollut vielä kunnolla alkanut, mutta ilma kertoi kaiken tarpeellisen. Jossakin kauempana ukkonen murisi matalasti kuin vanha traktori, joka ei enää halunnut käynnistyä. Poikanen kuunteli hetken ja lähti sitten takaisin kohti venettä.
Vanha siili oli sillä välin löytänyt tuoreet ketunjäljet aidan ulkopuolelta. Ne olivat selkeitä, märkiä ja korkeintaan muutaman tunnin vanhoja. Hajukin oli vielä ilmassa. Se ei tarkoittanut välitöntä vaaraa, mutta muistutti siitä, ettei maailma ollut muuttunut yhtään turvallisemmaksi vaikka kesä oli ollut pitkä ja ruokaakin löytynyt hyvin.
Yön aikana sade voimistui. Vesi rummutti veneen pohjaa tasaisella äänellä ja muut poikaset nukkuivat sen läpi ilman ongelmia. Se yksi heräsi ainakin kolme kertaa. Ensimmäisellä kerralla se kuunteli sateen ääntä. Toisella kerralla se kuunteli ratapenkalta kantautuvaa junaa. Kolmannella kerralla se kuunteli jotakin muuta, jotakin niin kaukaista ettei vanha siilikään saanut siitä selvää.
Aamuyöllä sade loppui yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin. Sumu nousi Aurajoelta ja levisi pitkin peltoja. Kaikki näytti harmaalta, kostealta ja vähän epäilyttävältä. Juuri sellaisina aamuina vanha siili luotti hajuaistiinsa enemmän kuin silmiinsä.
Poikanen kömpi ensimmäisenä ulos veneen alta. Sen piikeissä roikkui pieniä vesipisaroita, ja siinä harmaassa aamussa ne nappasivat taas valoa mukaansa. Turkoosi sävy näkyi vain hetken, mutta näkyi kuitenkin. Vanha siili huomasi sen ja kirosi mielessään.
"Helkkarin helkkari."
Poikanen kuuli sanat.
Se pysähtyi.
Käänsi päätään.
Ja mutisi lähes tyytyväisenä:
"Helkkarin helkkari."
Äiti sulki silmänsä hetkeksi.
Muilla poikasilla oli nälkä, kylmä tai kiire tutkimaan jotakin. Tällä yhdellä tuntui olevan pää täynnä ääniä, sanoja ja kysymyksiä. Vanha siili alkoi vähitellen epäillä, ettei siitä tulisi koskaan aivan tavallista siiliä. Se ei ollut välttämättä hyvä asia eikä välttämättä huonokaan asia. Se oli vain asia, joka kulki mukana samalla tavalla kuin Aurajoki, ratapenkka ja se turkoosi välähdys, josta vanha siili ei pitänyt vieläkään paskaakaan.
Elokuun ensimmäinen viikko oli vasta alussa, mutta jokin oli muuttumassa. Poikanen aisti sen, vaikka ei olisi osannut kertoa miksi. Se seisoi aidan vieressä, kuunteli sumun takaa kuuluvaa maailmaa ja katseli peltotietä, joka katosi mutkan taakse. Muut näkivät tien. Poikanen näki jotakin sen takana.
