Pekka Töpöhännän korttelit

Yksisarvinen kääntyi Övre Slottsgatanilta kapeammalle kujalle niin rauhallisesti, ettei yksikään kavio kolahtanut turhaan. Mukulakivien vierellä seisoi vanhoja taloja, joiden maalipinta oli nähnyt monta talvea ja vielä useamman opiskelijan, joka oli maksanut liian paljon vuokraa liian pienestä huoneesta.

Ikkunoilla kukki pelargonioita, ovenpielissä riippui messinkisiä kolkuttimia ja mää silitin kimaltavaa käsilaukkuani kuunnellen ökypaperin arvokasta rapinaa.

– , yksisarvinen sanoi. – Gösta Knutsson sijoitti tarinoidensa tapahtumia näihin Uppsalan kortteleihin.

– Eli tääl kissat on julkkiksii?

– Osa on.

– Entäs siilit?

– Toistaiseksi eivät.

– Vitun huonosti hoidettu kaupunki.

Yksisarvinen kaivoi muistivihkonsa esiin.

– Älä kirjota sitä.

– Kirjoitin jo.

– Kirjota kans, et mää olisin korjannu tilanteen jo ekal viikol, jos joku olis antanu mulle kaupungin avaimet.

– Se olisi pitkä palautelomake.

– Ei. Se olis tehokas hallinto.

Kadunkulmaan oli pysähtynyt opastettu ryhmä. Opas kertoi Pekasta, Maija Maitoparrasta ja häijystä Monnista samalla, kun leipomon työntekijä nosti päivän viimeisiä pullia ikkunaan ja pyöräliikkeen omistaja pumppasi asiakkaan renkaaseen ilmaa. Uppsalassa kulttuurihistoria näytti hoituvan siinä sivussa, kun muut yrittivät saada pyöränsä kulkemaan ja kahvinsa jäähtymään.

– Toi Monni kuulostaa vähän Pirppu’ulta, mää sanoin.

– Hän oli kiusaaja.

– No sit ei. Pirppu’u ei kiusaa. Se antaa palautetta niin selkeesti, ettei vastaanottajalle jää mitään epäselväks.

– Entä Norris?

– Norris kattoo vierest ja tekee riskianalyysin. Sit se avaa oven ja lähtee, jos tilanne näyttää liian typerält.

Övre Slottsgatanin ja Drottninggatanin risteyksessä yksisarvinen pysähtyi.

Kadun poikki kulki pieni kissojen suojatie.

Mää tuijotin sitä hetken.

– Onks toi oikeesti kissoille?

– On.

– Saaks siitä mennä siili?

– En näe estettä.

– Hyvä. Mää en tullu Ruotsiin asti jäädäkseni jonkun saatanan kissaliikennesäännön vangiks.

Ylitin suojatien mahdollisimman arvokkaasti. Se oli hankalaa, koska mukulakivien välit olivat melkein mun tassujen levyisiä ja tiara pyrki jatkuvasti vasemman korvan päälle. Yksisarvinen odotti kärsivällisesti eikä huomauttanut mitään. Premium-palvelussa asiakkaan horjumista kutsuttiin ilmeisesti kulttuurielämykseksi.

Åsgrändillä yksisarvinen osoitti vanhan talon seinän alaosassa olevaa pientä ikkunaa.

– Tuolta voi kurkistaa Pekan ja Maijan kotiin.

Mää kumarruin ikkunan eteen ja näin pienen kissankodin kalusteineen.

– Niil on parempi asunto ku monel opiskelijal.

– Todennäköisesti halvempi myös.

– No nyt tuli opastuksest ensimmäinen oikeesti hyödyllinen tieto.

– Haluatko kuvan?

– En. Mää en oo mikään vitun matkamuisto.

– Ymmärrän.

– Ota silti. Sillai et koti näkyy taustal ja laukku edessä. Tää on dokumentointi, ei poseeraus.

Läheisen markiisin alla makasi musta kissa. Se katsoi mua yhtä vähäeleisesti kuin olisimme tunteneet jo vuosia, mutta kumpikaan ei olisi erityisemmin ilahtunut jälleennäkemisestä. Kahvilan työntekijä toi sille vesikupin, tervehti sitä nimeltä ja palasi sisälle.

– Huomasiks? mää kysyin.

– Minkä?

– Toi sai palveluu pyytämät. Mää oon maksava Premium-asiakas enkä oo saanu edes pullaa.

– Et ole vielä maksanut mitään.

– Mulla on tonnin ökypaperi.

– Se ei ole sama asia.

– Älä pilaa hyvää valitusta yksityiskohdil.

Matka jatkui Carolinaparkenin suuntaan. Harmaa kissa ylitti kadun kaikessa rauhassa, ja lähestyvä pyöräilijä hidasti päästääkseen sen menemään. Kissa ei kiirehtinyt. Se vilkaisi pyöräilijää, pysähtyi keskelle tietä nuolaisemaan tassuaan ja jatkoi vasta sitten.

– Tääl ihmiset näköjään lainaa katuja kissoilt, mää totesin.

– Kissat pitävät sitä pysyvänä järjestelynä.

– Tossa asenteessa ei oo mitään vikaa.

Pelleparkenissa oli Pekan lisäksi Maija Maitoparran, Monnin, Pillin ja Pullan sekä muiden tarinoista tuttujen hahmojen kuvia ja rakennelmia. Lapset juoksivat Vanhan Maijan tuomiokirkontornin ympärillä, joku kiipesi Tusse Batongin toimistoon ja pienempi vieras yritti selvästi ottaa Råttströmin konditorion haltuunsa.

Mää katselin menoa kädet puuskassa.

– Onks koko paikka rakennettu kissoille?

– Lapsille.

– Sama riehuminen, mut lapsist lähtee enemmän ääntä ja vähemmän järkee.

Yksisarvinen kirjoitti jälleen muistivihkoonsa.

– Nyt mää näin ton.

– Asiakas pitää lapsia äänekkäinä kissoina.

– Kirjota perään, et havainto on helvetin tarkka.

– Kirjoitin.

– Hyvä. Sää opit.

Illan valo pehmeni, terasseille syttyivät lyhdyt ja vastapaistetun pullan tuoksu leijui kadulle. Yksisarvinen johdatti mut vielä yhden kapean kujan läpi ja pysähtyi vanhan kivitalon eteen.

Sen oven yläpuolella oli pieni kyltti, jossa luki ruotsiksi, että talo liittyi Pekka Töpöhännän tarinoihin. Vieressä oli vanha kivinen porras, jonka reunassa kasvoi sammalta.

Mää haistelin ilmaa.

– Tässä on kunnollinen kostea nurkka.

– mE’mmi.

– Mää en kaiva mitään. Viel.

– Tässä on historiallinen kohde.

– Niin on. Historia ei muutu pilalle siitä, että mä tarkistan, onks sen vieressä etanoita.

Yksisarvinen astui eteen.

– Ei kuonolla sammaleeseen.

– Sää oot kyllä järjestäny itselles paskimman mahdollisen asiakaskunnan.

– Olen huomannut.

Mää katsoin vielä taloa, kylttiä ja iltavalossa hiljenevää katua. Kaupunki oli tehnyt kissoista kirjallisia sankareita, rakentanut niille suojateitä ja kokonaisen puiston. Se oli vähän liioittelua, mutta asiallista liioittelua.

– Tää kaupunki ei oo ihan menetetty, mää sanoin.

– Se kuulostaa kehulta.

– Älä innostu. Pullaa ei vieläkään näy.

Yksisarvinen käänsi päätään kohti kahvilakadun valoja.

– Seuraava pysähdys on Café Måns.

– Onks siel korvapuustii?

– On.

– No vittu, nyt sitä palvelua.