Jatketaan siitä, mihin luku jäi.

Nimen saamisen jälkeen elämä ei muuttunut yhtään helpommaksi. Jos m´Emmi oli kuvitellut, että jonkinlainen henkinen valaistuminen tai arvokkuus seuraisi siitä, että vanha äitisiili oli viimein antanut sille nimen, se sai pettyä nopeasti. Poikaset heräsivät edelleen nälkäisinä. Keskimmäinen onnistui edelleen katoamaan näkyvistä vähintään kerran yössä. Suurin söi edelleen kuin syksy olisi ilmoitettu alkavaksi huomenna. Pienin puolestaan jatkoi maailman tarkkailua sillä samalla tavalla, joka alkoi päivä päivältä näyttää tutummalta. Nimi oli tullut, mutta elämä oli edelleen samaa vanhaa helvetinmoista työmaata.

Karttakirja alkoi kuitenkin vallata yhä enemmän tilaa m´Emmin päässä. Se ei ollut enää pelkkä esine vanhan laudan alla. Se oli muuttunut ajatukseksi. Sellaiseksi ajatukseksi, joka ilmestyi paikalle aina väärään aikaan. Kun poikaset nukkuivat, karttakirja muistui mieleen. Kun Aurajoki kohisi pimeässä ja muu maailma vaikutti olevan hetken rauhassa, karttakirja muistui mieleen. Kun se katseli ratapenkkaa ja kuunteli kaukana kulkevia junia, karttakirja muistui mieleen. Se alkoi vähitellen ymmärtää, ettei kyse ollut kirjasta lainkaan. Kyse oli siitä, että ensimmäistä kertaa elämässään se oli alkanut epäillä maailman olevan paljon suurempi kuin se oli kuvitellut.

Vanha äitisiili kävi vielä muutaman kerran alueen reunalla. Se ei tullut lähelle. Ei siksi etteikö olisi voinut, vaan siksi ettei ollut tarvetta. Siilit eivät ole sellaisia eläimiä, jotka kokoontuvat iltaisin vaihtamaan kuulumisia tai juomaan kahvia. Jokaisella oli omat reviirinsä, omat pesänsä ja omat murheensa. Silti joskus yön hiljaisuudessa saattoi kuulla vanhan siilin äänen kaukaa pusikon takaa. Useimmiten se kuulosti siltä kuin joku olisi riidellyt kahdeksan pienen perkeleen kanssa yhtä aikaa. M´Emmi kuunteli niitä ääniä välillä hieman vahingoniloisena. Oli lohdullista tietää, ettei ollut maailman ainoa loppuun ajettu emo.

Poikaset puolestaan alkoivat vähitellen muuttua omiksi itseikseen. Suurin oli käytännössä vatsalaukku, jonka ympärille oli kasvanut siili. Keskimmäinen vaikutti olevan syntynyt vain kokeillakseen, kuinka monella tavalla ongelmiin voi joutua yhden yön aikana. Pienin oli hankalin tulkita. Se pysähtyi usein kuuntelemaan ääniä, joita muut eivät noteeranneet. Se katseli joskus pimeään niin pitkään, että m´Emmille tuli siitä hieman epämiellyttävä olo. Ei siksi että poikanen olisi näyttänyt pelottavalta, vaan siksi että se muistutti liikaa häntä itseään nuorena.

Elokuun viimeiset yöt olivat lämpimiä mutta niiden alla kulki jo syksyn varjo. Heisipensaan lehdet eivät enää näyttäneet yhtä tuoreilta kuin juhannuksena. Vadelmanversot olivat villiintyneet kivikasan ympärille. Aurajoen rannasta nousi öisin sumua, joka liikkui peltojen yllä kuin jokin vanha salaisuus. Ratapenkalta kuului silloin tällöin junien kolinaa. Kauempana joku koira haukkui. Jossakin joku ihminen paiskasi auton oven kiinni. Maailma jatkoi menoaan, eikä sillä ollut mitään aikomusta hidastaa kenenkään vuoksi.

Eräänä yönä m´Emmi istui yksin kivikasan päällä poikasten nukkuessa. Kuu näkyi pilvien välistä juuri sen verran, että jokivarsi erottui hopeisena nauhana pimeydessä. Karttakirja odotti edelleen laudan alla. Vanha äitisiili kiroili todennäköisesti jossakin kaukana omien jälkeläistensä kanssa. Poikaset kasvoivat päivä päivältä lähemmäs sitä hetkeä, jolloin ne lähtisivät omille teilleen. Kaiken sen keskellä m´Emmille tuli ensimmäistä kertaa tunne, että jokin oli muuttumassa. Se ei vielä tiennyt mikä. Se ei tiennyt milloin. Mutta se tiesi saman asian, jonka Aurajoki oli tiennyt kauemmin kuin yksikään siili. Mikään ei pysy paikallaan ikuisesti, vaikka kuinka yrittäisi esittää muuta.