Elokuun viimeiset yöt

Elokuun viimeiset yöt olivat edelleen lämpimiä, mutta niiden alla kulki jo syksyn haju. Horsmat alkoivat ruskettua, vadelmanversot painuivat marjojen painosta alemmas ja Aurajoelta nousi iltaisin matala usva, joka ryömi peltojen yli hitaasti kuin olisi etsinyt itselleen talvipesää. Ratapenkalta kuului tavarajunien kolina, kaukana haukahti koira ja jossakin ihminen paiskasi auton oven kiinni niin, että ääni kantautui pitkälle jokivartta pitkin. Maailma jatkoi kulkuaan välittämättä siitä, oliko joku siihen valmis vai ei.

Vanhan laudan alla makasi edelleen karttakirja. Tavallinen paperinen karttakirja, jonka kannet olivat jo hieman kostuneet ja jonka kulmaan oli tarttunut savea. M'Emmi tiesi tarkalleen, miten se oli siihen joutunut. Vanha Harley oli tullut rantatietä pitkin niin matalalla murinalla, että maa tuntui värisevän tassujen alla. Arpinokka istui takasatulassa kypärä päässä ja turvavöihin kiinnitettynä niin kuin olisi matkustanut sillä tavalla koko ikänsä. Karttakirja oli ollut sen etutassujen välissä. Sitten kuski avasi kaasun vähän turhan innokkaasti. Tassu lipesi. Karttakirja pyörähti ilmaan, löi kulmansa maahan ja liukui vanhan laudan alle. Harley katosi pimeään, eikä kukaan koskaan palannut hakemaan kirjaa.

M'Emmi oli yrittänyt unohtaa koko esineen. Se ei onnistunut. Aina kun poikaset viimein nukahtivat ja ympärillä oli hetken hiljaista, ajatus palasi takaisin. Aurajoen kohina, sumun hidas nousu veden pinnasta ja ratapenkalla kolisevat junat tuntuivat muistuttavan siitä, että karttakirja oli yhä paikallaan. Se oli edelleen vain paperia, painomustetta ja karttaviivoja, mutta jokin siinä ärsytti. Ei siksi, että M'Emmi olisi osannut lukea sitä. Vaan siksi, että kirja kertoi maailmasta, joka jatkui paljon kauemmas kuin Aurajoen rannat, pellot ja tutut ruokapolut.

Vanha äitisiili näyttäytyi enää silloin tällöin reviirin laidalla. Se ei tullut lähemmäs. Ei siksi, ettei olisi voinut, vaan siksi ettei ollut enää mitään tarvetta. Siilit eivät vietä iltojaan yhdessä eivätkä kysele toisiltaan kuulumisia. Jokaisella on oma pesänsä, omat kulkureittinsä ja omat murheensa. Silti yön hiljaisuudessa metsän suunnasta saattoi joskus kuulua tuttu ääni.

"Perkele... älä ny sinne. Saatana sentää... no niin. Just noin mä arvasinki."

M'Emmi hymähti itsekseen. Vanha äitisiili kuulosti edelleen aivan samalta kuin edellisenä kesänä. Äänessä oli enää vähän vihaa mutta paljon väsymystä. Kahdeksan poikasta oli tehnyt tehtävänsä. Se oli ääni, jonka tunnisti jokainen emo, joka oli joskus yrittänyt pitää jälkikasvunsa hengissä.

Omat poikaset kasvoivat päivä päivältä enemmän omiksi persoonikseen. Suurin oli käytännössä liikkuva vatsalaukku, jonka ympärille oli sattunut kasvamaan siili. Keskimmäinen vaikutti olevan luonnon oma tutkimus siitä, kuinka monta typerää päätöstä yksi eläin ehtii tehdä yhden yön aikana. Pienin oli vaikein ymmärtää. Se pysähtyi kuuntelemaan ääniä, joita muut eivät edes huomanneet. Joskus se jäi tuijottamaan pimeyttä niin pitkäksi aikaa, että M'Emmille tuli levoton olo. Ei siksi, että poikanen olisi ollut outo, vaan siksi, että se muistutti liikaa häntä itseään silloin, kun kaikki oli ollut vielä uutta.

Eräänä yönä M'Emmi nousi yksin kivikasan päälle. Poikaset nukkuivat pesässään. Kuu pilkisti pilvien välistä juuri sen verran, että Aurajoki hohti hopeisena nauhana pimeässä. Vanhan laudan alla karttakirja odotti edelleen. Kukaan ei ollut tullut hakemaan sitä. Kukaan ei näyttänyt edes tietävän, että se oli siellä.

M'Emmi tiesi, ettei sen olisi kannattanut koskea koko kirjaan. Silti se tiesi yhtä varmasti, ettei se pystyisi jättämään sitä rauhaan. Levottomuus ei tullut paperista eikä kansista. Se tuli siitä ajatuksesta, että kartan viivojen toisessa päässä saattoi olla jotakin, mitä yksikään Aurajoen siili ei ollut koskaan nähnyt. Juuri sellaiset ajatukset ovat yleensä alku kaikille niille päätöksille, joita jälkeenpäin kutsutaan joko seikkailuiksi tai helvetin huonoiksi ideoiksi.

Ja juuri sellaiset ajatukset ovat yleensä alku kaikille niille päätöksille, joita jälkeenpäin kutsutaan joko seikkailuiksi tai helvetin huonoiksi ideoiksi.