Vanha siili ja poikanen tuijottivat toisiaan pitkän aikaa. Ilta oli ehtinyt siihen vaiheeseen, jossa päivän viimeiset valot tarttuivat kaikkeen metalliseen ja kosteaan. Poikanen ei väistänyt katsetta eikä yrittänyt tehdä vaikutusta. Se vain katseli takaisin samalla hiljaisella tavalla, joka oli saanut vanhan siilin pysähtymään jo monta kertaa sinä kesänä. Vanha siili huomasi siinä jotakin tuttua. Ei pelkästään poikasessa, vaan myös kivikasan toisella puolella istuvassa nuoressa naaraassa. Molemmissa oli sama levoton rauha, sama tapa katsella maailmaa kuin se olisi täynnä salaisuuksia, jotka piti selvittää ennen seuraavaa aamua.

Sitten vanha siili totesi, että nuori kimaltava naaras tarvitsisi nimen. Äitisiilillä oli siihen oikeus, jos se halusi käyttää sitä. Niin oli aina ollut. Vanha siili ei ollut koskaan käyttänyt oikeuksiaan kovin äänekkäästi, mutta joskus ne oli hyvä kaivaa esiin. Sen omat piikit hohtivat iltavalossa vienosti hopeisina. Ne olivat hohtaneet jo nuorena, mutta kaikki olivat vuosikausia väittäneet sitä ennenaikaiseksi harmaantumiseksi. Vanha siili oli antanut ihmisten ja muiden siilien uskoa mitä huvitti. Jos joku ei erottanut hopeista kimallusta harmaista piikeistä, se oli enemmän katsojan kuin piikkien ongelma.

Nuori naaras vastasi tietävänsä sen. Se oli miettinyt asiaa itsekin, mutta ei ollut saanut aikaiseksi päättää mitään. Nimet olivat hankalia. Ne jäivät käyttöön vuosiksi. Huono nimi roikkui mukana kuin märkä säkki. Hyvä nimi taas alkoi ajan mittaan näyttää siltä kuin se olisi ollut olemassa aina. Vanha siili vastasi, ettei voinut loputtomiin kutsua sitä hiljaiseksi tai oudoksi. Sellainen toimisi viikon tai kaksi, mutta vuosien mittaan se kävisi raskaaksi. Ja jos jotakin vanha siili oli oppinut, niin sen että elämässä kannattaa nimetä ongelmat ajoissa. Muuten niistä tulee vielä suurempia ongelmia. Se oli nähnyt sen tapahtuvan ihmisille, koirille, siileille ja variksille. Mikään ei muuttunut helpommaksi sillä, että asiaa välteltiin.

Nuori naaras jäi miettimään. Vanha siili jäi miettimään. Poikanen puolestaan katseli sillä välin ilta-auringon viimeisiä heijastuksia vanhasta lasinsirpaleesta, joka pilkotti kivikasan reunasta. Se oli juuri sellaista toimintaa, joka teki koko keskustelusta tarpeellisen. Kaksi muuta poikasta olivat sillä välin löytäneet etanan ja onnistuneet muuttamaan sen ympärille syntyneen tilanteen jonkinlaiseksi painiotteluksi. Tämä yksi taas istui yksinään katsomassa valon liikkeitä rikkinäisessä lasissa. Vanha siili seurasi näkyä hetken ja pudisti päätään hitaasti. Joovai. Sukuvika se oli.

Lopulta vanha siili mutisi nimen.

m´Emmi.

Sana jäi ilmaan leijumaan hetkeksi samalla tavalla kuin hyvät kirosanat tai huonot uutiset. Kukaan ei heti vastannut mitään. Aurajoki kohisi kaukana. Heisipensaan lehdet liikkuivat hiljaa iltatuulessa. Jossakin ratapenkalla kolahti vaunu. Maailma jatkoi menoaan, mutta kivikasan luona kaikki pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan miltä nimi kuulosti.

Nuori naaras pyöritteli sanaa mielessään. Siinä oli jotakin. Ei mitään näkyvästi hienoa, mutta kirjoitettuna siinä oli kummallinen kiilto. Jotenkin kimaltava. Ei mitään sankarillista. Ei mitään sellaista, mitä ihmiset kirjoittaisivat muistomerkkeihin. Mutta siinä oli jotakin sitkeää. Jotakin vanhaa. Jotakin varsinaissuomalaista. Jotakin sellaista, joka olisi yhtä hyvin voinut olla vanha mummo, vanha traktori tai vanha siili. Nimi kuulosti siltä kuin se olisi ollut olemassa jo ennen kuin kukaan oli sitä keksinyt.

Nuori naaras kysyi, että mikä helvetti m´Emmi.

Vanha siili kohautti piikkejään ja vastasi, ettei tiennyt. Se vain näytti m´Emmiltä. Vastaus oli yhtä aikaa täysin kelvoton ja täysin riittävä. Vanha siili ei ollut koskaan uskonut siihen, että kaikkea pitäisi osata selittää. Joskus jokin asia vain oli. Joskus nimi löytyi samalla tavalla kuin hyvä pesäpaikka tai vanha aarre. Sitä ei laskettu, mitattu tai perusteltu. Sen vain tiesi. Vanha siili oli elänyt tarpeeksi kauan luottaakseen sellaisiin tunteisiin.

Sitten vanha siili vilkaisi nuorta naarasta hieman vinoon. Katseessa oli samaan aikaan huumoria, väsymystä ja sitä vanhoille emoille ominaista ilkeyden ja hellyyden välimuotoa. Se katseli tytärtään pitkään, aina kuonosta piikkien kärkiin asti. Kivikasan varjoissa istuva nuori naaras ei näyttänyt enää poikaselta. Se näytti emolta. Se näytti aikuiselta. Se näytti joltain, joka oli viettänyt koko kesänsä huolehtien muista ennen itseään. Ja ennen kaikkea se näytti joltain, joka oli alkanut muistuttaa omaa äitiään enemmän kuin olisi koskaan myöntänyt.

Ja totesi, että toisaalta tämäkin näytti nykyään m´Emmiltä.

Siinä kohtaa jokin napsahti kohdalleen. Ei äänekkäästi eikä näyttävästi. Ei niin kuin ihmisillä elokuvissa. Se tapahtui samalla tavalla kuin moni muukin tärkeä asia Aurajoen varressa. Hiljaa ja hieman vinoon. Nuori naaras katsoi poikastaan. Sitten se katsoi vanhaa siiliä. Sitten se vilkaisi omaa heijastustaan sadeveden tummentamasta kivestä. Ensimmäistä kertaa se huomasi jotakin, mitä muut olivat ehkä katsoneet jo pidempään. Hopeisen äitinsä tavoin sen omissa piikeissä oli valon osuessa pieni turkoosi hohde. Ei paljon. Juuri sen verran, että sen näki jos tiesi mitä etsi. Ja juuri silloin nuori naaras ymmärsi, ettei nimi ollut tullut poikaselle lainkaan. Nimi oli odottanut koko ajan häntä. Se oli kulkenut mukana jo ennen ensimmäistä poikasta, ennen moottoripyörää, ennen karttakirjaa ja ehkä jo ennen ensimmäistä talveakin. Kivikasan hämärässä, Aurajoen kohinan kuuluessa kaukaa, nuori naaras hyväksyi asian ilman vastaväitteitä.

Siitä illasta lähtien se oli m´Emmi. Eikä kukaan enää kutsunut sitä miksikään muuksi.