Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 19
Ensimmäinen matoretki
Poikaset eivät enää pysy pesässä, vaikka kuinka nätisti pyytäisi. Silmät ovat auki, jalat kantavat ja uteliaisuus on kasvanut paljon nopeammin kuin järki. Sitä vanha emo pelkää kaikkein eniten. Ei kettua, ei pöllöä eikä mäyrää, vaan sitä perkeleen uteliaisuutta, joka saa siilin lykkäämään kuononsa jokaiseen koloon ennen kuin ehtii ajatella. "No niin, pysytte sit ihan tässä veneen vieressä. Ei lähetä tutkimaan koko Varsinais-Suomee yhdellä iltakävelyllä. Ja jos joku kuvittelee olevansa maailmanmatkaaja, ni mää palautan sen niskasta kotiin nopeemmin ku ehti lähteäkään."
Ensimmäinen kastemato löytyy melkein heti. Se kiemurtelee märän mullan pinnassa niin rauhallisesti kuin ei olisi koskaan kuullutkaan siileistä. Poikaset pysähtyvät sen ympärille kuin se olisi ihme taivaasta. Yksi tökkää sitä kuonolla, toinen tassulla ja kolmas pelästyy, kun mato liikkuu. "Voi pyhä perkele sentään… se on kastemato, ei lohikäärme. Jos aiotte jokaista matoa tuijottaa vartin, ni talvi ehtii tulla ennen iltapalaa." Puraisen huultani, koska näky on niin päätön. Yksi mato onnistuu hämmentämään viittä poikasta enemmän kuin yksikään kettu tähän mennessä.
Sitten huomaan, ettei koko porukka olekaan siinä. "Missä se yks taas on? Mitä vittuu, Seyks?" Ei tarvitse kauaa etsiä. Seyks on jo ehtinyt metrin päähän muista ja seisoo nenä kiinni etanassa niin keskittyneenä, että muu maailma on lakannut olemasta. "Ei jumalauta… sää et oo vielä oppinu kastematoakaan syömään ja nyt haastattelet jo etanoita." Kävelen sen viereen juuri, kun etana vetäytyy kuoreensa. Seyks pomppaa säikähdyksestä taaksepäin niin vauhdikkaasti, että kierähtää pehmeään sammaleeseen selälleen. Minun hartiani alkavat täristä. "Heh… ei… ei vielä…" Yritän näyttää vakavalta, mutta se kestää tasan kaksi sekuntia. "Käk-käk-käk… voi armias sentään! Sää onnistuit säikähtämään eläintä, joka liikkuu hitaammin ku vanha siili talviunilta herätessään."
Muut poikaset tulevat heti katsomaan, mitä Seyks on taas saanut aikaan, ja siinä samassa koko joukko unohtaa kastemadon. Minä pudistan päätäni ja huokaan niin syvään, että viikset värähtävät. "Kyl täst porukast vielä siilejä tulee, mut ei se kyllä kiireellä tapahdu. Yks löytää etanan, neljä unohtaa ruoan ja emo saa sillä aikaa harmaita piikkejä lisää." Sitten työnnän kastemadon varovasti takaisin näkyville ja näytän, miten sitä oikeasti syödään. Nyt jokainen katsoo tarkasti. Ensimmäinen oppitunti alkaa viimein mennä perille.
Kun palaamme veneen alle, ilta on jo hämärtynyt. Märkä maa tuoksuu lämpimältä, ja sen seasta nousee taas se tuttu öljyn, lämpimän metallin ja nahan haju. Nostan kuononi ilmaan, mutta tällä kertaa en sano mitään. Vilkaisen vain Seyksiä, joka kantaa ylpeänä pientä kastemadon pätkää pesälle kuin olisi itse pyydystänyt hirven. Minä hymyilen itsekseni ja mutisen niin hiljaa, ettei kukaan muu kuule. "No hyvä, se yks… ehkä susta vielä tulee jotakin. Tosin luultavasti ensin tulee vielä melkoinen määrä perkeleitä."
