Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 20

Ensimmäinen saalis

Poikaset kasvavat siihen vaiheeseen, että pelkkä maidolla eläminen ei enää riitä. Sen huomaa heti. Ne haistelevat maata enemmän kuin minun kylkeäni, kuuntelevat jokaista rapinaa ja yrittävät maistaa kaikkea, mikä liikkuu edes vähän. Siinä kohtaa vanhan emon työ muuttuu vielä astetta hankalammaksi. "Kuunnelkaa ny tarkkaan. Kaikki mikä liikkuu ei oo ruokaa, eikä kaikki mikä näyttää ruoalta oo hyvä idea. Jos teidän päässä olis vähä enemmän järkee ja vähä vähemmän uteliaisuutta, ni mää nukkuisin öisin paljon paremmin."

Lähdemme hämärässä veneen alta ensimmäiselle oikealle ruokaretkelle. Maa on sateen jälkeen pehmeä, ja kastematoja nousee pintaan enemmän kuin poikaset osaavat edes laskea. Ne hajaantuvat heti joka suuntaan, vaikka olin juuri käskenyt pysyä lähellä. "Voi pyhä perkele… sanon kaks lausetta ja jo neljä kuuntelee ihan muuta. Missä se yks taas on?" Ei tarvitse kauaa arvailla. Seyks seisoo kuono mullassa niin syvällä, että takatassutkin sutivat tyhjää.

"Mitä vittuu sää oikein kaivat? Aarretta vai Kiinaan asti tunnelia?"

Seyks vetää kuonoaan taaksepäin niin kovaa, että kastemato lentää mullan mukana ilmaan ja läpsähtää suoraan sitä omaan otsaan. Koko kakara säikähtää niin perusteellisesti, että pomppaa taaksepäin ja törmää suoraan sisarukseensa. Molemmat kierähtävät sammaleeseen yhtenä piikkikasana.

Puren huultani.

Ei.

Ei.

Ei saa.

Sitten toinen niistä aivastaa multaa minun suuntaani.

Se oli siinä.

"Käk-käk-käk… voi saatanan sankarit! Te onnistuitte häviämään yhdelle kastemadolle kaks vastaan yks. Jos toi mato osais puhua, ni se naurais teille vielä huomennakin."

Muut poikaset pysähtyvät katsomaan sotkua niin hämmentyneinä, että unohtavat omat matonsa kokonaan.

"Älkää ny siinä pällistelkö. Mato ei hyppää suuhun itestään. Jos jäätte odottamaan, ni kohta varikset syö teidän iltapalan."

Näytän vielä kerran, miten kastemato otetaan rauhallisesti kiinni. Ei hosumalla, ei loikkimalla eikä säikähtämällä omaa saalistaan. Tällä kertaa Seyks jää katsomaan tarkasti. Se yrittää uudestaan, hitaammin, ja onnistuu viimein nostamaan ensimmäisen oman kastematonsa ehjänä maasta. Se katsoo sitä hetken aivan kuin ei uskoisi itsekään onnistuneensa.

"No niin… nythän siitä tuli siili. Ihan vähäsen vaan, mut alku sekin on. Älä kuitenkaan ala vielä rehentelemään. Yhdestä madosta ei kukaan saa patsasta."

Paluumatkalla veneen alle ilta on lämmin ja kostea. Poikaset tuhisevat tyytyväisinä ensimmäinen oikea saalis vatsassaan, mutta minä pysähdyn vielä hetkeksi. Tuuli tuo taas saman oudon hajun kuin niin monta kertaa ennenkin. Märän maan läpi kulkee öljyn, lämpimän metallin ja vanhan nahan tuttu vivahde. Mää nostan kuononi ilmaan, hymähdän hiljaa ja mutisen itsekseni.

"Jaahas… sääkin näit sen. Kyl mää arvasin, että tätä yhtä kakaraa sää jäät vielä seuraamaan. En vaan vielä tiedä, miks."