. MAA KYLMENEE ENNEN KUIN SIILI MYÖNTÄÄ SEN
Marraskuu tuli lopulta Aurajoen varteen samalla tavalla kuin kaikki ikävät asiat. Hiljaa, kysymättä ja täysin välinpitämättömänä siitä mitä muut olivat suunnitelleet. Yöt pitenivät. Pellot muuttuivat koviksi. Ojat jäätyivät reunoistaan. Aamuisin heinänkorret olivat kuurassa, ja jokainen askel tuntui hieman raskaammalta kuin viikkoa aikaisemmin. M´Emmi tiesi hyvin mitä oli tulossa. Se oli jo kerran selvinnyt talvesta. Ongelma ei ollut tiedon puute. Ongelma oli siinä, ettei sitä huvittanut lopettaa. Maailmassa oli vielä liikaa tutkittavaa, liian monta hajua joita ei ollut seurattu loppuun asti ja liian monta kysymystä, joihin kukaan ei ollut vaivautunut antamaan kunnollista vastausta.
Viimeinen kunnon ruokareissu ennen talvea vei sen vanhan kivikasan suuntaan. Maa oli vielä sen verran pehmeää, että matoja löytyi, jos jaksoi kaivaa tarpeeksi pitkään. Sieltä löytyi myös vanha äitisiili. Hopeinen kimallus näkyi edelleen piikeissä, vaikka syksy oli himmentänyt sitäkin. Ne söivät pitkän aikaa rinnakkain puhumatta juuri mitään. Siilien parhaat keskustelut olivat usein sellaisia. Lopulta m´Emmi kysyi jotakin talviunesta. Ei siksi että olisi tarvinnut neuvoja, vaan koska joskus oli mukava kuulla jonkun toisenkin valittavan samasta asiasta. Äitisiili tuhahti, kaivoi mutaa hetken ja sanoi, että koko talviuni oli sen mielestä aivan kökkö järjestelmä. Ensin syöt itsesi pyöreäksi kuukausitolkulla, sitten menet pesään makaamaan ja toivot, ettei maailma sillä aikaa päätä tappaa sinua. M´Emmi huomautti, ettei tuo kuulostanut erityisen luottavaiselta elämäntavalta. Äitisiili vastasi, ettei ollut koskaan väittänytkään luottavansa maailmaan.
Kotimatkalla ilma tuntui erilaiselta kuin vielä viikko sitten. Ei pelkästään kylmemmältä, vaan lopullisemmalta. Varikset rääkyivät pellon laidalla kuin humalaiset satamatyöläiset aamuvuorossa. Tuuli kuljetti mukanaan märkien lehtien hajua. Jossakin kauempana kolahti auton ovi. M´Emmi pysähtyi vielä kerran puuliiterin lähellä ja katseli pihaa. Musta moottoripyörä seisoi paikallaan. Outo metallinen vaelluspesä, jota ihmiset näyttivät vetävän mukanaan paikasta toiseen, seisoi myös paikallaan. Nahkaverstaan ovi oli kiinni. Kaikki näytti rauhalliselta. Se ei helpottanut oloa yhtään.
Pesä oli valmis. Karttakirjan sivut peittivät osan seinistä. Turkoosit löydöt oli upotettu rakenteisiin sinne tänne. Nahkasuikaleet pitivät lehtikerroksia kasassa. Jos joku toinen siili olisi nähnyt koko virityksen, se olisi luultavasti pitänyt sitä merkkinä jonkinlaisesta hermostollisesta häiriöstä. M´Emmi piti sitä onnistuneena rakennusprojektina. Se kömpi sisälle, pyöri hetken paikallaan ja yritti asettua aloilleen. Sitten alkoi se vaihe, josta kukaan ei koskaan puhunut. Se vaihe, jossa pitäisi nukahtaa.
Nukahtaminen osoittautui yllättävän hankalaksi. Ensin pesässä oli muka liian lämmin. Hetken päästä tuntui siltä kuin kylmä olisi tullut suoraan maasta vatsan alle. Kun asentoa vaihtoi, joku korsinpätkä tökki kylkeen. Kun korsinpätkän siirsi pois, lehtikasa painui väärästä kohdasta. M´Emmi kirosi hiljaa itsekseen ja pyöri pesässä kuin huonosti sidottu kuorma kuoppaisella maantiellä. Lopulta se makasi paikallaan ja tuijotti karttakirjan repeytynyttä sivua seinällä. Punainen viiva kulki paperin poikki kohti paikkaa, josta se ei tiennyt yhtään mitään. Se oli ärsyttävää. Maailmassa oli aivan riittävästi asioita ilman että paperitkin alkoivat olla salaperäisiä.
Jossakin vaiheessa mieleen palasi taas se arpinen perkele orapihlaja-aidan toiselta puolelta. Ei sanatarkasti. Enemmänkin se tapa, jolla uros puhui maailmasta aidan takana. Niinkui olisi itse käynyt siellä ja tullut takaisin. Niinkui olisi nähnyt jotakin mitä muut eivät olleet nähneet. M´Emmi ei pitänyt sellaisista olennoista. Jos joku tiesi jotakin, sen pitäisi joko kertoa asia kunnolla tai olla hiljaa. Puoliksi puhutut asiat jäivät pyörimään päähän kuin jumittunut levy. Mitä enemmän se yritti unohtaa koko keskustelun, sitä enemmän se alkoi miettiä sitä.
Sitten mieleen tulivat poikaset. Suurin oli luultavasti edelleen syömässä jotakin, mikä ei teknisesti ollut ruokaa. Keskimmäinen oli todennäköisesti riidellyt ainakin yhden naapurin kanssa. Pienimmästä ei voinut koskaan olla varma. Se oli juuri sellainen tapaus, joka saattoi maata hiljaa pensaassa kaksi tuntia tarkkailemassa jotakin täysin turhaa. M´Emmi huomasi kuuntelevansa yön ääniä ja etsivänsä niiden joukosta tuttuja hajuja. Se kirosi jälleen. Emoilu oli aivan yhtä rasittavaa kuin äitisiili oli aina väittänyt.
Ulkona tuuli ravisteli puuliiterin rakenteita. Jossakin talon suunnalla kolahti vielä kerran. Sen jälkeen tuli hiljaisempaa. Ei täydellistä hiljaisuutta, koska sellaista ei luonnossa oikeasti ollut olemassa. Oli vain erilaisia metelin laatuja. Vähitellen m´Emmi huomasi, ettei jaksanut enää miettiä yhtä nopeasti kuin aikaisemmin. Karttakirjan punainen viiva sumeni. Moottoripyörän haju muuttui etäiseksi muistoksi. Öljyn, metallin ja märän kankaan hajut jäivät jonnekin pimeyden puolelle.
Viimeinen ajatus ennen unen tuloa ei liittynyt poikasiin, ruokaan eikä talveen. Se liittyi siihen kiusalliseen mahdollisuuteen, että vanha bikeruros oli ehkä puhunut totta. Ehkä Aurajoki ei ollutkaan maailman reuna. Ehkä aidan takana oli jotakin. Ehkä karttakirjan viivat johtivat oikeisiin paikkoihin. Ajatus jäi kesken, koska luonto päätti asian sen puolesta. Kroppa alkoi hiljalleen sammuttaa järjestelmää yksi kytkin kerrallaan. Sydän hidastui. Hengitys rauhoittui. Ja ensimmäistä kertaa koko vuonna m´Emmi lopetti vastustamisen.
Puuliiterin alla, karttakirjan sivuilla tapetoidussa pesässä, moottoripyörän hajun läheisyydessä ja maailman suurimpien vastaamattomien kysymysten keskellä se vajosi talvihorrokseen. Keväällä heräävä siili ei vielä tiennyt sitä, mutta se ei enää olisi täysin sama eläin, joka syksyllä oli kömpinyt pesäänsä märin jaloin kiroilemaan maailmaa. Kolmas vuosi odotti jo jossakin lumen toisella puolella.
