Luku 10 – Kotona taas
Yksisarvinen polvistui vähän alemmas, jotta pääsin kiipeämään sen selkään. Käsilaukku asettui eteen, ja sisältä kuului vaimea rapina. Etanat olivat edelleen hengissä. Se tuntui tässä kohtaa jotenkin kohtuuttoman hyvältä uutiselta.
Uppsalan kadut olivat sateen jälkeen kiiltäviä ja ilta-aurinko paistoi talojen välistä matalalta. Ihmiset kulkivat koteihinsa, pyörät soivat risteyksissä ja jostain avoimesta ikkunasta tuli paistetun sipulin haju. Kukaan ei ihmetellyt yksisarvista, siiliä tai käsilaukkua, jossa matkasi kaksi Shebaa, kastematoja ja etanoita. Ehkä Uppsalassa oli nähty pahempaakin.
Mää nojasin vähän yksisarvisen harjaan.
– Mää menetin tonnin, mää sanoin.
Yksisarvinen puhalsi sieraimistaan.
– Joo. Älä ala ny.
Se otti muutaman rauhallisen askeleen eteenpäin. Sitten se pysähtyi keskelle katua, vaikka liikennettä ei juuri ollut, ja käänsi päätään mua kohti.
– Mitä?
Se katsoi käsilaukkua. Mää katsoin sitä myös.
– No, poikaset saa tuliaisii.
Yksisarvinen nyökkäsi kerran.
– Ja pulla oli hyvä.
Se nyökkäsi uudestaan.
– Kaakao kans.
Kolmannen nyökkäyksen kohdalla mää aloin jo epäillä, että se yritti opettaa mulle jotain helvetin elämänviisautta.
– Älä nyt viitti.
Mää istuin yksisarvisen selässä ihan hiljaa ja tuijotin eteenpäin sellaisella tyhjällä naamalla, ettei se suostunut katsomaan edes sivulle. Revontulet loistivat taivaalla vihreinä ja violetteina raitoina, tähdenlentoja meni useampi ja tien reunassa vilkkui herkullisen näköisiä tulikärpäsiä.
Yksisarvista alkoi ärsyttää.
– Kato ny saatana. Revontulet.
Mää en katsonut.
– Tähdenlento.
Mää en katsonut.
– Tulisilmäisiä tulikärpäsiä. Näyttää ihan syötäviltä.
Mää tuijotin edelleen eteenpäin. Naama oli aivan tyhjä, mut päässä pyöri yksi asia niin kovaa, että koko muu maailma sai loistaa ihan keskenään.
Tonnin Ökypaperi.
Yksisarvinen puhalsi sieraimistaan, käänsi korvansa taaksepäin ja lähti taas liikkeelle. Sitä selvästi vitutti, ettei asiakas tajunnut ihanuudesta yhtään mitään.
Mää katselin taaksepäin Café Månsin suuntaan. Sen ikkunassa näkyi lämmin valo, HÄKÄN vihreä esiliina ja ehkä Pekka Töpöhännän lehden kulma. Kassalaatikossa makasi turkoosi Ökypaperi mun naamalla ja tiaralla. Tonnin arvoinen, ainakin mun mielestä.
Mut ehkä se ei ollutkaan pelkkä seteli. Ehkä se oli sellainen paperi, joka kulki minne huvitti, osti mitä huvitti ja jätti jäljelle vain sen, mikä sillä hetkellä oli tarpeellista.
Kaks euroa, kaakao, pulla ja poikasille etanoita.
Vitun omituinen talousjärjestelmä. Mut kai siinäkin joku järki oli.
Aamun ensimmäiset auringonsäteet osuivat terassin lautoihin juuri samaan aikaan, kun valkoinen yksisarvinen kaartoi pihaan. Sen hopeinen harja hohti aamukasteessa, kultaiset valjaat kimalsivat ja kaviot pysähtyivät pehmeästi vanhan puuterassin eteen.
Mää loikkasin alas selästä, mutta kimaltava käsilaukku lipsahti olkapäältäni, pyörähti ilmassa ja mätkähti terassille niin, että vetoketju aukesi.
Kaksi Sheba-keittopurkkia kierähti näkyviin, kastematopussi luiskahti niiden perässä ja yksi matkalla jo avattu keittopurkki kaatui kokonaan. Paksu kastike valui pitkin terassin lautoja, pari etanaa lähti omille teilleen ja kastemadot yrittivät karkuun.
Omat kakarat olivat karanneet äipän luota omaan pesäänsä tappelemaan. Ne nahistelivat aina, se oli niitten yhteinen harrastus. Toinen väitti toisen vieneen paremman nukkumapaikan, toinen taas oli ihan varma, että sen kastematoa oli katsottu väärällä tavalla. Molempien rusetit olivat rispaantuneet ja toinen roikkui jo vähän vinossa, mutta kumpikaan ei suostunut lopettamaan.
Sheba-keiton tuoksu katkaisi riidan kuin seinään.
Molemmat syöksyivät pesästä terassille niin vauhdilla, että ensimmäinen meinasi kompastua omaan rusettiinsa ja toinen tuli perässä kylki edellä. Ne pysähtyivät vasta kastikkeen äärelle, katsoivat toisiaan hetken epäluuloisesti ja alkoivat sitten lipittää samaa lammikkoa. Riita sai odottaa. Ruoka oli ruoka.
Mun pää oli kuitenkin edelleen Café Månsin kassalla. Neljä viidenkymmenen sentin kolikkoa pyöri mielessä yhä uudelleen, eikä tonnin seteli suostunut muuttumaan miksikään muuksi.
– ÄIPPÄ! Tulkaa syömään! Café Månsin tuliaisia!
Punalehtisen heisipensaan alta ilmestyi äippä ja sen kuusi teini-ikäistä muksua. Hetkessä koko terassi täyttyi maiskutuksesta, Sheba-keiton tuoksusta, kastemadoista ja etanoista. Kakarat unohtivat nahistelunsa kokonaan, äippä tarkasti ensin tilanteen yhdellä silmäyksellä ja alkoi sitten itsekin maistella tuliaisia.
Valkoinen yksisarvinen odotti pihan laidalla rauhallisesti, kultaiset valjaat aamuauringossa kimaltaen.
Mää istuin terassin reunalle, nostin neljä viidenkymmenen sentin kolikkoa tassuuni ja katselin niitä pitkään. Kaikki ympärillä oli juuri niin kuin pitikin: kakarat söivät, äippä oli paikalla, etanat olivat pääosin vielä tallessa ja yksisarvinen odotti.
Mut yksi asia ei lakannut pyörimästä mielessäni.
Se oli tonnin seteli.
