Luku 1
Hellulandian teltta - ne tekee töitä sen eteen
Mää olin Hellulandian teltalla hoitamassa rahaliikennettä, vaikka kukaan ei ollut varsinaisesti pyytänyt. Nahkajaakko seisoi tiskin takana mustassa paidassaan ja teki nahasta jotakin, mikä näytti ensin vyöltä, sitten kellonrannekkeelta ja lopulta taas vyöltä. Teltan katto lepatti tuulessa, moottoripyöriä ajoi tasaiseen tahtiin alueelle ja läheisen ruokakojun rasvankäry kulki ilmassa edestakaisin. Mun vieressä oli kimaltava käsilaukku, SumUp ja pahvikyltti, jossa luki hinnat niin selvästi, ettei niitä tietenkään kukaan lukenut.
Ensimmäinen asiakas nosti pöydältä kellonrannekkeen ja kysyi, mitä se maksaa. Mää katsoin kylttiä, sitten asiakasta ja lopuksi Nahkajaakkoa, joka jatkoi työntekoa aivan kuin keskustelu ei olisi kuulunut hänelle. Asiakas seisoi paikallaan seteli kädessään, teltan takana lokki pudotti sämpylänpalan toisen lokin päähän ja SumUp odotti hiljaa maksua. Kerroin hinnan, vaikka se luki noin kahdenkymmenen sentin päässä asiakkaan sormista.
– Kortilla, asiakas sanoi.
– Se käy, mää vastasin.
Nahkajaakko työnsi SumUpin lähemmäs. Asiakas näytti korttia laitteelle, SumUp sanoi PLING, ja kaikki olivat tyytyväisiä paitsi lokki, joka oli menettänyt sämpylänsä. Mää päätin siinä kohtaa, että rahaliikenne oli yksinkertaista: ihminen valitsi tavaran, kysyi hinnan, vaikka se oli näkyvissä, ja antoi sitten koneen piipata. Tämän järjestelmän pystyi ymmärtämään siilikin, mikä ei aina ollut ihmisten keksinnöistä sanottua.
Seuraava asiakas halusi maksaa käteisellä. Hän kaivoi taskujaan niin kauan, että tuuli ehti kääntyä, viereisen teltan musiikki vaihtui kahdesti ja Nahkajaakko sai yhden rannekkeen valmiiksi. Lopulta pöydälle ilmestyi ryppyinen paperi, joka rapisi arvokkaasti ja näytti siltä, ettei se ollut tottunut liikkumaan tavallisen kansan parissa. Mää katsoin paperia, mutta siinä oli ihmisen kuva, paljon numeroita ja semmonen yleisilme, että omistaja oli saattanut saada sillä kokonaisen kaupan tai ainakin kaksi purkkia hyvää kissanruokaa.
– Onks toi rahaa? mää kysyin.
– On, Nahkajaakko sanoi.
– Paljonko?
– Tarpeeks.
Asiakas odotti vaihtorahaa ja Nahkajaakko avasi kassalippaan. Kolikot kilahtelivat, paperit vaihtoivat omistajaa ja teltan ulkopuolella joku yritti käynnistää moottoripyörää viidettä kertaa. Mää seurasin toimitusta tarkasti, koska olin juuri oppinut, ettei kaikkien rahojen tarvinnut sanoa PLING. Osa niistä vain rapisi pöydällä ja sai ihmiset laskemaan kulmakarvat kurtussa.
Kun asiakas lähti, yksi paperi jäi hetkeksi pöydän reunalle. Tuuli tarttui siihen, mutta mää ehdin painaa tassun päälle ennen kuin se lensi ruokakojulle. Nahkajaakko nosti sen rauhallisesti kassaan ja sulki kannen. Hän ei kiittänyt pelastuksesta, koska hänen mielestään oli ilmeisesti tavallista, että siili vastasi teltan taloudellisesta turvallisuudesta.
Päivän aikana ihmiset tulivat ja menivät. Yksi halusi mustan rannekkeen mutta katseli ruskeita, toinen kysyi vedenkestävyydestä seisten itse vesisateessa ja kolmas halusi alennusta, koska oli ostanut joskus aiemminkin jotakin jostakin. SumUp sanoi PLING, käteinen rapisi ja kimaltava käsilaukku keräsi pölyä mun vieressä. Mää aloin ymmärtää, että raha ei ollut tavara eikä ruoka, mutta sillä sai molempia, mikä teki siitä epäilyttävän tehokasta.
Iltapäivällä teltan ohi kulki mies, joka pudotti maahan taitellun paperin. Hän ei huomannut mitään, sillä hän katsoi samalla puhelintaan ja yritti kävellä kohti moottoripyörää, joka ei ollut hänen. Paperi pysähtyi mun tassujen juureen ja rapisi siinä hiljaa. Mää nostin sen, vilkaisin ympärilleni ja laitoin sen kimaltavaan käsilaukkuun turvaan, koska Hellulandiassa maahan pudonneita asioita ei jätetty tuulen hoidettavaksi.
Nahkajaakko näki tilanteen mutta ei sanonut mitään. Hän pakkasi työkaluja laatikkoon, suoristi pöytäliinan ja nosti SumUpin laturiin. Teltan ulkopuolella lokit jatkoivat keskinäistä oikeudenkäyntiään sämpylästä, moottoripyörät poistuivat alueelta yksitellen ja ilta viileni sen verran, että vedin Ruby Red ‑hapsuliiviä paremmin ympärilleni. Kimaltavan käsilaukun sisältä kuului pieni rapahdus aina, kun tuuli heilautti telttaa.
Mää en vielä tiennyt, paljonko löytämäni paperi oli arvoltaan. Tiesin vain, että se näytti rahalta, raha kelpasi ihmisille melkein kaikkeen ja Nahkajaakon mukaan sitä oli joskus tarpeeks. Se oli mun ensimmäinen varsinainen taloudellinen havaintoni. Myöhemmin kävi ilmi, että käsilaukussa ei ollut mikään tavallinen paperi, vaan ökypaperi.