HEINÄKUU
HELVETINMOINEN TYÖMAA KIVIKASAN ALLA
Heinäkuu painoi Aurajoen varren kuumaksi. Päivällä kivet lämpenivät niin, että niistä nousi iltaa kohti oma kuiva hajunsa. Vadelmanversot kasvoivat kivikasan ympärillä melkein silmissä. Punalehtinen heisipensas levitti oksansa pesän päälle ja piti pahimman paahteen loitolla. Jokivarren heinät olivat korkeita, hyttyset verenhimoisia ja ilma täynnä kaikenlaista surinaa, rääyntää, räksytystä ja muuta meteliä, jota ihmiset kutsuvat luonnon ääniksi. Nuoren naaraan mielestä suurin osa siitä kuulosti lähinnä siltä kuin joku olisi järjestänyt huonosti johdetun työmaan keskelle pusikkoa.
Poikaset kasvoivat vauhdilla, eikä yksikään niistä näyttänyt ymmärtävän, kuinka paljon vaivaa niiden hengissä pitäminen vaati. Suurin poikanen söi kaiken minkä eteen sattui ja kasvoi kuin rikkaruoho sateisena kesänä. Keskimmäinen vaikutti olevan syntynyt maailmaan vain kokeillakseen, mitä tapahtuu jos menee juuri sinne minne ei kuulu mennä. Pienin oli hiljaisempi tapaus. Se pysähtyi katsomaan asioita. Se jäi haistelemaan kiviä. Se kuunteli ääniä, joita muut eivät tuntuneet edes huomaavan. Nuori naaras huomasi seuraavansa sitä välillä hieman huolestuneena, koska samanlaista käytöstä oli nähty ennenkin. Tarkalleen ottaen se oli nähnyt sitä joka kerta kun oli sattunut katsomaan omaa peilikuvaansa sadevesilammikosta.
Äitiys ei ollut mitään satukirjojen lämpöistä höttöä. Se oli työtä. Se oli ruokareissuja. Se oli pesän korjaamista. Se oli jatkuvaa laskemista, että missä helvetissä kaikki kolme poikasta olivat juuri nyt. Jos yksi näkyi vasemmalla, toinen näkyi oikealla ja kolmas oli poissa näkyvistä, tiesi jo valmiiksi joutuvansa etsimään sitä jostakin typerästä paikasta. Jos kaikki kolme näkyivät yhtä aikaa, maailma oli hetken kunnossa. Sellaisia hetkiä ei kestänyt kovin kauaa.
Öisin nuori naaras kulki pitkin reviiriään etsimässä ruokaa. Kastematoja löytyi edelleen hyvin. Etanoita löytyi hyvin. Kovakuoriaisia löytyi hyvin. Silti tuntui välillä siltä, että kaikki mitä se söi katosi saman tien poikasiin. Luonto oli rakentanut järjestelmän, jossa emo teki työn ja kasvavat poikaset muuttivat työn välittömästi näläksi. Mitä enemmän ne kasvoivat, sitä enemmän ne söivät. Mitä enemmän ne söivät, sitä enemmän emon piti etsiä ruokaa. Koko järjestelmä vaikutti jonkun erittäin kieroutuneen suunnittelijan keksimältä.
Eräänä lämpimänä yönä ruokareissu vei taas aidatun pihan reunalle. Siellä haisi öljyltä, bensalta, nahalta ja ihmisiltä. Samat hajut olivat leijuneet paikalla keväästä asti, mutta nyt niiden joukossa oli jotakin muutakin. Musta moottoripyörä seisoi rakennuksen vieressä kuutamon valossa aivan paikallaan. Kromi välkähteli. Maali kiilsi. Koko kone näytti enemmän eläimeltä kuin koneelta. Nuori naaras pysähtyi taas katsomaan sitä. Se ei ymmärtänyt mikä laite oli, mutta juuri se teki siitä kiinnostavan. Kaikki maailman tavalliset asiat oli jo nähty. Moottoripyörä ei ollut tavallinen.
Se olisi halunnut mennä lähemmäs. Se olisi halunnut kiertää koko laitteen ympäri, haistella renkaita, tutkia metallia ja selvittää miksi ihmiset näyttivät käyttävän siihen niin paljon aikaa. Keväällä se olisi luultavasti tehnyt juuri niin. Keväällä se olisi voinut käyttää koko yönsä moiseen tutkimusretkeen ilman että kukaan olisi välittänyt asiasta. Nyt tilanne oli toinen. Kivikasan alla odotti kolme poikasta, joista yksikään ei ollut vielä osoittanut erityistä kiinnostusta itsesuojeluvaistoa kohtaan. Suurin söi mitä sattui. Keskimmäinen kiipesi minne sattui. Pienin jäi tutkimaan kaikkea mahdollista niin pitkäksi aikaa, että unohti välillä muun maailman olemassaolon. Nuori naaras tuijotti moottoripyörää vielä hetken, puuskautti ilmaa sieraimistaan ja totesi hiljaa itsekseen, että voi hiton hitto sentään. Se oli juuri sellainen sana tähän tilanteeseen. Ei maailmanloppu. Ei katastrofi. Vain ärsyttävä tosiasia.
Paluumatkalla Aurajoki virtasi pimeässä hiljaa. Heinät kahisivat. Jossakin kauempana joku ihminen kirosi pudottamaansa työkalua sellaisella antaumuksella, että nuori naaras oppi taas pari uutta sanaa. Kivikasan luo päästyään se huomasi välittömästi, että keskimmäinen poikanen oli onnistunut tunkeutumaan paikkaan, johon sen ei pitänyt mahtua. Suurin poikanen oli nukahtanut ruokakasan viereen kuin joku ylipainoinen satamatyöläinen tauolla. Pienin poikanen tuijotti pesän seinämässä olevaa messinkistä aluslevyä niin keskittyneesti, että vaikutti käyvän sen kanssa hiljaista keskustelua. Nuori naaras katsoi näkyä pitkään, pudisti päätään ja kävi makaamaan niiden viereen. Elämä oli muuttunut paljon ensimmäisestä keväästä, mutta yksi asia oli pysynyt samana. Maailma oli edelleen täynnä kummallisia olentoja, ja valitettavan moni niistä sattui asumaan samassa pesässä hänen kanssaan.
