SUMU JOKA EI KYSY NIMEÄSI
Syyskuu saapui Aurajoen varteen samalla tavalla kuin monet ikävät vieraat. Kukaan ei kutsunut sitä, mutta silti se ilmestyi paikalle ja alkoi käyttäytyä kuin olisi aina kuulunut sinne. Päivisin aurinko jaksoi vielä lämmittää peltoja, mutta öisin jokivarresta nousi sumua, joka söi maisemaa pala palalta. Ensin katosivat ojat. Sitten katosivat pellon reunat. Lopulta katosi itse joki, vaikka sen kohina kuului edelleen pimeydestä. M´Emmi ei pitänyt siitä. Siili luottaa hajuihin ja ääniin, mutta se luottaa myös siihen, että maailma pysyy siellä missä sen kuuluu olla. Sumu rikkoi sen säännön.
Ensimmäisinä öinä sumu näytti vain säältä. Kolmantena yönä se alkoi näyttää joltakin muulta. Valkoinen harso liikkui hitaasti pitkin rantaniittyjä ja vanhoja ojanpohjia kuin sillä olisi ollut oma tarkoituksensa. M´Emmi tiesi kyllä, ettei sumu ollut elävä olento, mutta tieto ei aina auta. Ihmiset kuvittelevat olevansa järkeviä eläimiä ja pelkäävät silti pimeitä kellareita. Siilit eivät ole sen parempia. Kun maisema katoaa ympäriltä, mielikuvitus alkaa tehdä töitä ylitöinä.
Poikaset eivät olleet vielä huomanneet muutosta kunnolla. Suurin poikanen oli edelleen kiinnostunut lähinnä syömisestä. Keskimmäinen oli edelleen kiinnostunut kaikesta mikä saattoi johtaa katastrofiin. Hiljaisin poikanen oli ainoa, joka pysähtyi välillä katsomaan sumua. Se ei näyttänyt pelokkaalta. Se näytti enemmänkin siltä kuin yrittäisi kuunnella jotakin. Juuri se sai M´Emmin hermostumaan. Kun joku kuuntelee jotakin mitä muut eivät kuule, vaihtoehtoja ei yleensä ole montaa. Joko kuulija on tavallista tarkkaavaisempi tai sitten maailma on muuttumassa tavallista kummallisemmaksi.
Eräänä yönä poikanen palasi metsän reunasta tavallista hitaammin. Sen piikit olivat märät sumusta ja kuonossa oli sellainen ilme, jota M´Emmi ei ollut nähnyt aikaisemmin. Se ei ollut pelkoa. Se ei ollut iloa. Se oli enemmänkin epävarmuutta. Sellainen ilme syntyy silloin, kun joku näkee jotakin eikä ole aivan varma näkemästään. M´Emmi kysyi mitä siellä oli ollut. Poikanen vastasi nähneensä liikettä sumussa. Ei kettua. Ei koiraa. Ei ihmistä. Vain jotakin liikettä.
M´Emmi ei pitänyt vastauksesta. Se oli liian epämääräinen. Epämääräiset vastaukset ovat usein vaarallisempia kuin huonot vastaukset. Huono vastaus voidaan unohtaa. Epämääräinen vastaus jää vaivaamaan. Sinä yönä M´Emmi kiersi koko reviirinsä tavallista tarkemmin. Se tarkasti aidatun pihan. Se tarkasti vanhan veneen. Se tarkasti ratapenkalle johtavat polut. Se tarkasti metsänreunan. Missään ei näkynyt mitään poikkeavaa. Juuri se teki asiasta ärsyttävän.
Karttakirja odotti edelleen vanhan laudan alla. M´Emmi kävi katsomassa sitä ennen aamuyötä, vaikka oli päättänyt olla menemättä. Näin käy usein asioille, joista yrittää pysyä erossa. Mitä enemmän niitä välttelee, sitä enemmän ne alkavat kiinnostaa. Kirjan sivut olivat kosteudesta käpristyneet lisää. Sen haju oli edelleen sama. Sade. Pöly. Öljy. Bensa. Pitkät matkat. Jokin siinä hajussa muistutti mustasta moottoripyörästä, joka oli seissyt pihassa koko kesän ennen katoamistaan.
Vanha äitisiili pysyi omalla reviirillään kaukana. M´Emmi ei nähnyt sitä usein, mutta kuuli välillä sen äänen. Ääni kantautui yön yli pusikoiden, ojien ja peltojen halki. Useimmiten siihen liittyi kirosanoja. Kahdeksan poikasta oli jättänyt vanhaan siiliin jälkensä. Joskus M´Emmi saattoi melkein kuvitella näkevänsä tilanteen. Kahdeksan pientä sekopäätä juoksemassa eri suuntiin ja yksi hopeapiikkinen emo yrittämässä estää maailmanloppua. Ajatus oli yhtä aikaa huvittava ja kauhistuttava.
Syyskuun ensimmäisellä viikolla sumu alkoi nousta jo ennen pimeää. Se ryömi jokivarresta pelloille ja pelloilta pihoihin. Välillä koko maailma muuttui harmaaksi. M´Emmi huomasi silloin kuuntelevansa enemmän kuin katsovansa. Äänet kertoivat missä poikaset olivat. Äänet kertoivat missä joki oli. Äänet kertoivat missä ihmiset liikkuivat. Ongelmana oli, että välillä kuului myös ääniä, joille ei löytynyt selitystä. Ei mitään yliluonnollista. Ei mitään satukirjojen hirviöitä. Vain pieniä rahahduksia, kahahduksia ja liikkeitä, jotka kuuluivat väärässä paikassa väärään aikaan.
Eräänä iltana M´Emmi pysähtyi keskelle vanhaa polkua. Sumu ympäröi sen joka puolelta. Se ei nähnyt jokea. Se ei nähnyt ratapenkkaa. Se ei nähnyt edes vanhaa aitaa muutaman kymmenen askeleen päässä. Silloin se kuuli jotakin. Ääni oli lyhyt. Märän heinän kahahdus. Ei mitään muuta. Ääni olisi voinut olla hiiri. Se olisi voinut olla sammakko. Se olisi voinut olla mikä tahansa. Silti M´Emmi jäi paikalleen pitkäksi aikaa.
Vanha äitisiili oli opettanut sille vuosia aikaisemmin yhden yksinkertaisen säännön. Jos jokin pimeässä tuntuu väärältä, sitä tunnetta kannattaa kuunnella. Vaisto ei ole taikuutta. Vaisto on kasa vanhoja havaintoja, joita ei ehdi ajatella ääneen. M´Emmi oli elänyt tarpeeksi kauan tietääkseen sen. Siksi se ei lähtenyt tutkimaan ääntä. Siksi se ei myöskään unohtanut sitä.
Kivikasan luona poikaset nukkuivat syvää unta. Keskimmäinen kuorsasi. Suurin nyki tassujaan unessa niin kuin olisi jahdannut jotakin. Hiljaisin poikanen oli hereillä. Se istui pesän suulla ja katseli sumuun. M´Emmi istahti sen viereen. Kumpikaan ei sanonut mitään pitkään aikaan. Aurajoki kohisi näkymättömänä pimeydessä. Sumu liikkui hitaasti pellon yllä. Maailma näytti rauhalliselta, mutta M´Emmin niskapiikit eivät uskoneet siihen.
Syyskuu oli vasta alkanut. Karttakirja odotti laudan alla. Mustan moottoripyörän hajua löytyi vielä maasta. Poikaset kasvoivat päivä päivältä lähemmäs omia teitään. Jossakin sumun takana jokin liikkui, eikä M´Emmi vielä tiennyt mikä se oli. Se tiesi vain yhden asian. Aurajoen varressa ongelmat eivät yleensä saapuneet juosten. Ne hiipivät paikalle hiljaa, odottivat että kaikki tottuivat niiden läsnäoloon ja näyttivät todellisen luonteensa vasta paljon myöhemmin.
