Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 11
Nopein ruokaretki
Poikasten syntymän jälkeen sitä kuvittelee aina lähtevänsä nopeasti syömään ja palaavansa vielä nopeammin. Voi pyhä perkele sentään, semmosta "nopeeta" ruokaretkeä ei oo olemassakaan. Ensin tarkistat pesän kolmeen kertaan, sitten haistat ilman neljään kertaan ja lopuksi palaat vielä pesän suulle, koska päähän pälkähtää, että unohdinkohan mää sittenkin jotain. Vanhan siiliäidin elämä muuttuu sellaseks jatkuvaks epäilyks. Jos joku väittää muuta, ni se valehtelee enemmän ku harakka keväällä.
Työnnän kuononi vielä kerran poikasten väliin ja lasken ne tuttuun tapaan. "Yks… kaks… kolme… neljä… viis. Hyvä. Pysykää ny siinä. Älkääkä ruvetko sillä aikaa rakentamaan uutta pesää tai perustamaan omaa kuntaa. Mää oon poissa ehkä vartin. Tai no… teidän tuurilla kaks minuuttia ja sit mää jo juoksen takasin kattomaan, että hengitättekö vielä." Oma puhe alkaa huvittaa. Puren huulta ja hihitän hiljaa. "Heh… käk… kyllä mää taidan olla ite se pahin hössöttäjä tässä pesässä."
Ulkona ilma on kostea ja maa täynnä kastematojen tuoreita jälkiä. Ensimmäinen mato löytyy melkein heti, mutta juuri kun olen saamassa sen kiinni, se painuu takaisin saveen. "Jaaha… vittuile sääkin vielä. Ei muuta ku syvemmälle vaan. Kyl mää odotan. Mulla on enemmän kärsivällisyyttä ku sulla happea." Hetken päästä mato tekee virheen ja kurkistaa uudestaan. "Noni! Siinäs näit. Ei vanhan emon kans kannata alkaa leikkiä piilosta." En voi olla virnistämättä itsekseni. Pieni vahingonilo lämmittää enemmän kuin kevätaurinko.
Syön nopeasti, mutta ajatukset eivät irtoa pesästä hetkeksikään. Jokainen risahdus saa korvat nousemaan pystyyn ja jokainen outo haju pysäyttää tassut. Sitten se tulee taas. Öljyn, lämpimän metallin ja vanhan nahan tuttu tuoksu kulkee tuulen mukana aivan pesän suunnasta. "No perkele… älä ny just tänään ala hiippailemaan. Oota edes, että ehdin syödä loppuun." Murisen ääneen, vaikka tiedän puhuvani tyhjälle metsälle. Hiljaisuus vastaa samalla tavalla kuin aina ennenkin, eikä se tee asiasta yhtään helpompaa.
Ruokaretki jää taas lyhyeksi. Mää käännyn takaisin pesälle paljon aikaisemmin kuin olin ajatellut ja mutisen koko matkan itsekseni. "Kyl tästä vielä hermot menee. Ennen söi rauhassa ja nukkui missä huvitti. Nyt yks kastemato suussa ja toinen ajatus jo pesässä. Ei kai tätä turhaan emoks sanota." Kun työnnän kuononi pesän sisään, kaikki viisi tuhisevat täsmälleen siellä, mihin ne jätinkin. Huokaan niin syvään, että sammal vähän liikkuu. "Hyvä. Kerrankin joku tekee just niin ku käskettiin. Nautitaan tästä ihmeestä niin kauan ku sitä kestää."
