Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 12
Piikit alkoi näkyä
Poikasissa alkaa viimein näkyä jotain siilin tapaista. Selkään nousee valkoisia piikin alkuja, eikä pesässä makaa enää pelkkiä vaaleanpunaisia pötkylöitä. Kyl se vanhan emon mieltä lämmittää enemmän kuin kevätaurinko. "No niin… vihdoinkin. Mää jo luulin synnyttäneeni viis kastematoa, joilla on hirvee ääni." Puren huultani, ettei nauru karkaisi saman tien. Ei sovi heti ensimmäiseksi alkaa virnuilla omille kakaroilleen, vaikka aihetta kyllä riittää.
Yksi niistä on taas kadonnut siitä, mihin sen hetki sitten jätin. Ei kauas, mutta juuri sen verran, että koko pesä pitää käydä kuonolla läpi. Se on onnistunut ryömimään sammaleen alle ja tökkii nyt takapuolellaan yhtä kuivaa lehteä kuin se olisi maailman tärkein työ. "Missä se yks taas on… ei jumalauta. Mitä vittuu se yks nyt taas tekee?" Työnnän lehden syrjään ja löydän syyllisen aivan tyytyväisenä tuhisemasta. "No siinähän sää oot. Ei menny ku kokonaiset kaks hengenvetoo, ni taas olit omilla retkilläs." Hihitys karkaa väkisin. "Heh… käk… kyllä sust viel semmonen riesa kasvaa, ettei vanhan emon verenpaine laske enää ikinä."
Muut poikaset makaavat melkein sievästi vierekkäin, mutta tämä yksi onnistuu aina keksimään jotain ylimääräistä. Ensin se ryömii väärään suuntaan, sitten se yrittää kiivetä sisarustensa yli ja lopuksi se nukahtaa poikittain koko kulkuväylälle. "Voi pyhä perkele. Ei kai sitä voi olla noin pienikin ja silti noin saatanan hankala. Se yks… se yks on aina ensimmäisenä siellä, missä ei pitäis olla." Sanat alkavat tulla suusta ihan itsestään. "No niin, Seyks… tuu ny tänne." En edes huomaa sanoneeni sitä ennen kuin sana on jo ilmassa. Se tuntuu sopivan sille paremmin kuin mikään muu, eikä kukaan tietenkään kysy minulta, mistä se tuli.
Sitten pesän suulle hiipii taas se sama outo haju, joka ei jätä minua rauhaan. Märän sammaleen ja mullan seasta nousee öljyn, lämpimän metallin ja vanhan nahan tuttu vivahde. Piikit kiristyvät saman tien selässä. Nostan kuononi ilmaan ja kuuntelen pitkään. "Jaahas… sää oot taas siinä. Kyl mää tiedän. Älä kuvittelekaan, et vanhan siiliäidin nenä alkaa vanhuuttaan valehdella." Kukaan ei vastaa. Metsä pysyy hiljaa, mutta se hiljaisuus tuntuu joka kerta vähän raskaammalta kuin edellisellä.
Vedän poikaset lähemmäs kylkeäni, lasken ne vielä kerran ja pysähdyn siihen yhteen. Se nukkuu nyt aivan rauhassa, kuono sisaruksen kylkeä vasten, kuin ei olisi hetkeä aikaisemmin järjestänyt koko pesää sekaisin. "Nuku vaan, Seyks. Kyl sää vielä ehdit aiheuttaa harmaita piikkejä lisää. Jotenkin mul on semmonen kutina, et susta tulee vielä koko porukan suurin murhe… ja ehkä samalla se, josta mää oon kaikkein ylpein."