Luku 7

Uppsalan nähtävyydet

Lehtolan Matofarmi jäi taakse, kun Uber Premium ‑yksisarvinen lähti soratietä pitkin kohti Uppsalaa. Kavioiden tasainen tömpsähtely muuttui vähitellen teräväksi kopseeksi, kun vanha maantie vaihtui kaupungin mukulakivikaduiksi.

Mää pidin kimaltavaa käsilaukkua vatsaani vasten. Sen sisällä ökypaperi rapisi vetoketjun takana jokaisessa töyssyssä ja ilmainen matorasia kolisi sen vieressä. Tonnini oli edelleen tallessa eikä ollut muuttunut matkalla tavalliseksi paperiksi, vaikka sillä ei toistaiseksi ollut joutunut maksamaan yhtään helvetin mitään.

– Tervetuloa Uppsalaan, yksisarvinen ilmoitti.

– Eiks tän pitäny olla Vanha Uppsala?

– Gamla Uppsala on viisi kilometriä pohjoiseen. Siellä ovat kuninkaankummut, vanha kirkko ja museo. Sinne mennään myöhemmin.

– Mikä tää sit on?

– Uppsalan historiallisia kortteleita.

– Eli vanhaa Uppsalaa, muttei Vanhaa Uppsalaa.

– Aivan.

– Helvetin kätevä nimeämistapa. Ei voi matkailija vahingossakaan tajuta olevansa oikeassa paikassa.

Yksisarvinen nyökkäsi eikä yrittänyt puolustaa Ruotsin paikannimijärjestelmää. Se oli viisasta. Premium-koulutuksessa opetettiin ilmeisesti, ettei maksavan siilin kanssa kannattanut alkaa väitellä asioista, jotka olivat jo valmiiksi typeriä.

Kadun molemmin puolin seisoi vanhoja puutaloja, joiden ikkunoilla rehottivat pelargoniat, muratit ja muut kasvit, joita ihmiset ensin istuttivat ruukkuihin ja sitten alkoivat kohdella kuin perheenjäseniä. Ovet olivat vihreitä, sinisiä ja tummanpunaisia. Muutaman vieressä riippui metallinen kissankuvioinen kolkutin.

Kauempana talojen yläpuolella nousivat tuomiokirkon tornit. Ne olivat niin korkeat, että niissä oli selvästi ollut tarkoitus näyttää muulle kaupungille, kuka täällä hallitsi näkymiä. Turisteja vaelsi kameroiden kanssa, opiskelijoita pyöräili reppu selässä ja eläkeläispareja kulki käsikkäin kahviloiden ohi. Terasseilla kilisivät kupit, lusikat ja sellainen teennäisen rento elämä, jota ihmiset harjoittelivat lomalla.

Pyöräilijät pujottelivat väkijoukossa sellaisella itseluottamuksella, jonka saa vasta sitten, kun ei enää pelkää kuolemaa eikä muiden ihmisten sääriä.

– Premium-asiakkaat tykkäävät tästä kaupungista, yksisarvinen kertoi.

– Miks?

– Historia, opiskelijat ja kahvilat mahtuvat samoille kaduille.

– Ja pyöräilijät yrittää tappaa ne kaikki.

– Heillä on yleensä kiire.

– Äsken sää sanoit, ettei täällä mikään pidä kiirettä.

– Paitsi pyöräilijät.

– Tämmösist ehdoist pitäis kertoo ennen kuin asiakas istuu satulaan.

Kadun varrella oli vanha kirjakauppa. Sen edessä kaksi opiskelijaa penkoi käytettyjä kirjoja pahvilaatikosta, ja avoimesta ovesta tuli vanhan paperin haju. Mää painoin käsilaukun vetoketjun kiinni.

– Mitä sää nyt teet? yksisarvinen kysyi.

– Suojelen ökypaperii.

– Kirjoilta?

– Tonnin seteli ei tarvii mitään halvalta haisevaa runoutta seuraakseen.

Viereisen leipomon takaovi aukesi, ja kadulle pöllähti kerralla voin, kanelin ja kardemumman haju. Leipuri nosti pellillisen korvapuusteja jäähtymään. Mää nostin kuononi ilmaan.

– Mää voisin syödä.

– Huomaan.

– Ei ku pullaa.

– Tiedän.

Mää mulkaisin yksisarvista.

– Sää tiedät ihan liikaa.

– Se kuuluu Premium-palveluun.

– Kuuluuks siihen pulla?

– Ei.

– No mitä helvetin hyötyä tästä palvelusta sit on?

Yksisarvinen ei ehtinyt vastata, kun kadun toisella puolella ikkunalaudalle nousi harmaa, roteva kissa. Se istui siinä niin vakavana, että näytti taloyhtiön hallituksen puheenjohtajalta. Sellaiselta, joka oli kutsunut ylimääräisen kokouksen, koska joku oli jättänyt polkupyörän kolme senttiä väärään kohtaan.

Kissa katsoi mua. Mää katsoin sitä takaisin.

Se räpäytti hitaasti silmiään, nousi, venytteli perusteellisesti ja hyppäsi avoimesta ikkunasta sisälle. Verho heilahti ja jäi paikoilleen.

– Se ei tykänny musta.

– Se tervehti, yksisarvinen sanoi.

– Ai.

– Kissat räpäyttävät hitaasti silmiään osoittaessaan luottamusta.

– Ei meidän pajakissat noin epäselvästi tervehdi.

– Miten ne tervehtivät?

– Norris tuijottaa ja Pirppu’u huutaa. Siin ei jää vastaanottajalle tulkinnanvaraa.

Yksisarvinen kaivoi esiin pienen muistivihkon ja kirjoitti sinne jotain.

– Mitä sää kirjotit?

– Asiakas suosii suoraa viestintää.

– Kirjota kans, et asiakas haluaa pullaa.

– Se tuli jo selväksi.

Kulman takana avautui aukio. Keskellä solisi vanha suihkulähde, jonka reunalla lapset söivät jäätelöä. Yksi lokki syöksyi kohti vohvelia, lapsi väisti ja jäätelöpallo putosi suoraan kivetykselle. Lokki vaihtoi kohdetta saman tien, nappasi pallosta nokallisen ja lähti karkuun ennen kuin kukaan ehti parkua vahingonkorvauksista.

– Ammattilainen, mää totesin.

– Lokki?

– Nopee, röyhkee eikä maksa mitään. Täydellinen liiketoimintamalli.

Mää kurkistin suihkulähteeseen. Altaan pohjalla kimalteli kolikoita. Pieni tyttö heitti vielä yhden veteen, puristi silmänsä kiinni ja juoksi sitten vanhempiensa perään. siinä märälä reunal oli muutama kolikko ja mää meinasin tehdä e peräs.

– Mitä se teki?

– Esitti toiveen.

– Miks se heitti rahansa pois?

– Se on perinne.

– Saaks sen rahan takas, jos toive ei toteudu?

– Ei.

– Eli toi on vesivahingon saanut rahapeli.

Yksisarvinen kirjoitti taas vihkoonsa.

– Mitä sää sinne oikein merkkaat?

– Palautetta kierroksesta.

– Lukeeks siel mitään hyvää?

Yksisarvinen selasi sivuja.

– Helvetin hyvä Matofarmi.

Mää yritin olla nauramatta, mutta ei siitä mitään tullut. Nauru karkasi niin kovana, että aukion laidalla kytännyt lokki hypähti säikähtäneenä sivuun. Se katsoi mua loukkaantuneena, vaikka oli itse juuri varastanut lapsen jäätelön. sujautin ne yksinäiset kolikot mun kassiin, jos vaik tartteis niitä.

Aukion toisella laidalla viulisti aloitti uuden kappaleen. Kahvilan tarjoilija kantoi lisää tuoleja ilta-aurinkoon, ja sama harmaa kissa istui nyt aidan päällä. Se kiersi häntänsä tassujensa ympärille ja katseli kaupunkia kuin olisi omistanut puolet siitä ja vuokrannut loput opiskelijoille aivan vitun kalliilla.

– Mää alan ymmärtää tätä paikkaa, mää sanoin.

– Moni alkaa tässä vaiheessa.

– Kaikki käyttäytyy ihan normaalisti.

– Niin.

– Vaikka kadulla kävelee yksisarvinen.

– Niin.

– Ja sen perässä puhuva siili, jolla on tonnin ökypaperi käsilaukussa.

– Niin.

Mää pysähdyin keskelle aukiota ja katselin ympärilleni. Kukaan ei tuijottanut. Kukaan ei pyytänyt kuvaa. Yksi opiskelija väisti yksisarvista vain sen verran, ettei törmännyt päivänvarjoon, ja jatkoi matkaansa nenä kiinni puhelimessa.

– Mitä vittua?

Yksisarvinen vilkaisi olkansa yli.

– Uppsalassa ihmiset ovat tottuneet siihen, että maailma on vähän outo.

– Mää en tullut Ruotsiin pyytämään lupaa olla näkyvissä.

– Et olekaan.

– Hyvä. Koska mää voin kyllä järjestää näkyvyyttä.

Yksisarvinen sulki muistivihkonsa nopeasti.

Kadun päässä näkyi kyltti, jossa oli kissan kuva ja kaksi tuttua nimeä:

PELLE SVANSLÖS – PEKKA TÖPÖHÄNTÄ

Mää pysähdyin niin äkkiä, että käsilaukku heilahti kylkeä vasten.

– Nyt alkaa kuulostaa siltä, että tän kaupungin kissat ei ookaan ihan turhia.

– Pelle Svanslös on Uppsalan tunnetuimpia hahmoja, yksisarvinen sanoi. – Suomessa hänet tunnetaan Pekka Töpöhäntänä.

– Kissa ilman häntää?

– Niin.

– Ja silti sillä on täällä kyltti.

– On.

– Norris sais tästä kohtaa vähän suhteellisuudentajua. Pirppu’u taas perustais heti tukiryhmän ja alkais kerätä jäsenmaksuja.

Yksisarvinen johdatti mut kyltin luo. Siinä oli pieni kissahahmo, iloinen ilme ja töpöhäntä, joka ei selvästi ollut estänyt sitä pääsemästä koko kaupungin julkkikseksi.

Mää katselin sitä hetken.

– Tää on asiallinen nähtävyys.

– Koska se on kissa?

– Koska se on kissa, jolla on ilmeisesti ollut vaikeuksia eikä se silti jäänyt nurkkaan nyhjäämään. Se teki itsestään koko kaupungin asian.

Yksisarvinen oli hetken hiljaa.

– Tuo oli yllättävän kauniisti sanottu.

– Älä totu siihen. Mää en oo mikään vitun opaskirjan takakansi.

Kyltin vieressä oli puisto, jossa maa oli kosteaa ja nurmikko kasvoi vähän liian hyvin. Mää haistelin ilmaa. Multa tuoksui kunnolliselta, sellaiselta jossa ei ollut hinnastoa, kuvauspistettä eikä yhteistyösopimusta.

– Onks tuol etanoita? mää kysyin.

– Mahdollisesti.

– Matoja?

– Hyvin mahdollisesti.

– No sit tehdään niin, että sää odotat tässä ja mää hoidan nähtävyyden.

– Et kaiva puistoa ylös.

– En mää mitään kaiva. Mää tutkin paikallista ruokakulttuuria.

– Se ei tarkoita samaa asiaa.

– Mun kohdalla tarkoittaa.

Yksisarvinen astui mun eteen.

– Seuraava kohde on Gamla Uppsala. Kuninkaankummut, kirkko ja museo.

– Onks niissä syötävää?

– Ei tietääkseni.

– Onks niiden ympärillä kosteaa maata?

– Todennäköisesti.

– No niin. Nyt puhutaan jo oikeista nähtävyyksistä.

Mää nousin takaisin satulaan, asetin tiaran suoraan ja tarkistin, että käsilaukku oli kiinni. Ökypaperi rasahti sisällä tyytyväisesti.

Se oli ilmeisesti samaa mieltä: kuninkaankummut olivat ehkä ihan kivoja, mutta jos niiden juurella oli matoja, reissu alkoi viimein tarjota vastinetta Premium-hinnalle.