Luku 6

Matofarmi

Etananiittyjen jälkeen yksisarvinen ei kääntänyt Uber Premiumia takaisin päätielle, vaan jatkoi koivikon läpi kulkevaa soratietä. Satula oli pehmeä, Ruby Red ‑hapsuliivi pysyi hyvin päällä ja kimaltava käsilaukku heilui kylkeä vasten. Sen sisällä ökypaperi rapisi jokaisessa töyssyssä.

Se rapina oli alkanut kuulostaa siltä, että paperilla oli oma mielipide matkareitistä.

Koivujen takaa tuli näkyviin punainen rakennus, kaksi kasvihuonetta ja piha täynnä mustia laatikoita. Portin vieressä oli puinen kyltti:

MATOFARMI
Kompostimatoja, multaa ja hyvin hoidettua möhinää

Mää luin sen kahteen kertaan.

– Onks tää ruokapaikka?

– Tämä on matofarmi, yksisarvinen sanoi.

– Kyl siinä lukee mato.

– Kyllä.

– Ja noissa laatikoissa on matoja.

– Kyllä.

– Niin. Ruokapaikka.

Yksisarvinen ei alkanut väittää vastaan. Se oli Premium-palvelussa arvokas ominaisuus. Jos asiakas näki laatikollisen matoja ja teki siitä loogisen johtopäätöksen, ei siihen tarvittu mitään seminaaria kiertotaloudesta.

Pihalla tuoksui lämmin multa, märät lehdet ja biojäte, joka oli selvästi päättänyt ryhdistäytyä. Laatikoiden kansien alta kuului hiljaista kahinaa. Ei semmoista pelottavaa, vaan sellaista ahkeraa möhinää, että joku teki töitä ilman kahvitaukoa ja pyytämättä siitä kunniakirjaa.

– Täällähän on asiallinen tunnelma, mää sanoin.

– Matofarmi kasvattaa kompostimatoja, yksisarvinen kertoi. – Ne muuttavat biojätettä mullaksi. Matoja myydään myös kalastukseen ja eläinten ravinnoksi.

Mää käänsin kuononi sitä kohti.

– Eläinten ravinnoksi?

– Kyllä.

– Niin että joku eläin saa syödä niitä.

– Kyllä.

– Hyvä. Hetken jo luulin, että tää on joku vitun näyttely, jossa ruoka pidetään lasin takana ja asiakas saa ostaa kahvilasta kuivan pullan.

Portista tuli nainen vihreissä työhaalareissa. Hän kantoi litteää muovilaatikkoa, jossa oli tummaa multaa ja oikein kunnollisia, paksuja matoja. Yksi niistä kiemurteli laatikon reunalla sen näköisenä, että sillä oli kiire vain silloin, kun maa oli hyvä.

Nainen huomasi yksisarvisen. Sitten hän huomasi mut.

Sitten hän pysähtyi niin äkkiä, että laatikossa yksi mato putosi takaisin mullan sekaan.

– Anteeksi, hän sanoi. – Oletko sinä mE’mmi?

Mää suoristin tiaraa pienellä päänliikkeellä.

– Riippuu, mistä on kyse.

– Hellulandian mE’mmi? Se turkoosipiikkinen siili? Se, jolla on se käsilaukku ja se… ökypaperi?

– Mää en tykkää rehvastella, mää sanoin. – Mut joo.

Nainen tuijotti mua hetken niin kuin olisi nähnyt pihalle kävelevän kokonaisen televisio-ohjelman. Sitten hän nosti vapaan käden suulleen.

– Ei saatana. Mun äiti seuraa sua.

– Hyvä maku hänellä.

– Se lähettää aina teidän päivityksiä perheryhmään. Siis mE’mmi on täällä Matofarmilla.

Yksisarvinen seisoi vieressä arvokkaasti. Sen ilmeestä näki, että se oli tiennyt tämän koko ajan. Premium-kyydissä ilmeisesti asiakkaan julkkisstatus ei ollut mikään yllätys, vaan sellainen tieto, joka avattiin vasta sitten kun siitä oli hyötyä.

– Asiakkaani on kiinnostunut paikallisesta tuotannosta, yksisarvinen sanoi.

– Mää oon kiinnostunut noista, mää tarkensin ja osoitin laatikkoa kuonollani.

Nainen vilkaisi matoja. Sitten mua. Sitten käsilaukkua.

– Haluatko maistaa?

– Tottakai. Paljonks maksaa?

Nainen näytti melkein loukkaantuneelta.

– Ei mitään.

Mää jäin katsomaan sitä.

– Ei mitään?

– Ei tietenkään. Jos mE’mmi käy Matofarmilla ja kertoo siitä somessa, meille tulee enemmän näkyvyyttä kuin koko kevään markkinointibudjetilla. Saat maistella niin paljon kuin mahassa on tilaa. Voidaan tehdä sulle oma kuvauspistekin kasvihuoneeseen.

Ökypaperi rapisi käsilaukussa loukkaantuneesti. Se oli odottanut pääsevänsä ensimmäiseen oikeaan maksutilanteeseen, ja nyt koko homma uhkasi mennä taas ilmaiseksi.

– Mää olin ajatellu maksaa ökypaperilla, mää sanoin.

– Se on ihana, nainen sanoi. – Voit pitää sitä kuvassa.

– Ei käy maksuks?

– Ei tarvii käydä. Olet vieras. Ja tunnettu sellainen.

Se oli kyllä aika helvetin hyvä vastaus.

Nainen avasi laatikon kannen kokonaan. Sen alla multaan oli kasattu useampi pullea mato, kaikki eri kokoisia ja yhtä keskittyneitä omaan kiemurteluunsa. Hän nosti yhden pahvirasiaan ja työnsi sen mun eteen.

– Tervetuliaismaistiainen. Tuoretta tuotantoa.

Mää avasin rasian. Mato oli paksu, mullantuoksuinen ja selvästi vähän närkästynyt tilanteesta. Söin sen yhdellä kertaa.

Se oli erinomainen.

– Tää on hyvä, mää sanoin ja nuolaisin kuonoani. – Ei liian kuiva, ei mitään turhaa kastiketta. Ammattimainen.

– Meillä on pienempiäkin, nainen sanoi. – Ja vähän napakampia. Haluatko maistaa vertailun vuoksi?

– Mää olen sisällöntuottaja, mää sanoin. – Vertailu kuuluu työhön.

Seuraavat kymmenen minuuttia meni yllättävän tehokkaasti. Mää maistoin kolmea eri kokoista kompostimatoa, yhtä kalastukseen tarkoitettua lieroa ja sellaista pienempää, joka oli kuulemma erityisen hyvä maaperän ilmastaja. Kaikista otettiin kuvia. Yksisarvinen seisoi taustalla, pidellen päätään juuri sopivassa kulmassa, ettei se peittänyt kylttiä.

Nainen toi pihalle myös pienen puisen kyltin, johon oli kirjoitettu:

mE’MMIN VALINTA
TUORE MAT0, EI TURHAA PASKAA

– Onks toi nolla? mää kysyin.

– Se oli tarkoituksella trendikäs.

– Ei ollu.

Hän vaihtoi sen heti O:ksi.

Kasvihuoneessa oli lämmin ja kostea. Multalaatikot olivat riveissä kuin hotellihuoneet, paitsi että niissä asui matoja eikä kukaan valittanut tyynyistä. Nainen kertoi, että jokainen laatikko oli hoidettava oikein: ruokaa, kosteutta, sopiva lämpötila ja rauha. Jos olosuhteet menivät pieleen, madot eivät voineet hyvin eikä mullasta tullut kunnollista.

Mää katselin laatikoita hetken.

– Eli te pidätte niitä hengissä, syötätte ja huolehditte kodista.

– Niin.

– Ja sit joku siili tulee, syö yhden kameran edessä ja saa kiitokset.

– Aika lailla, nainen sanoi.

– No se on reilu järjestelmä.

Lopuksi nainen pakkasi mun käsilaukkuun pienen rasian matoja, Matofarmin kangasmerkin ja purkin matomultaa. Multaa mää en erityisesti pyytänyt, mutta hän sanoi sen sopivan hyvin puutarhaan ja sisällöntuotantoon.

– Voit vaikka näyttää seuraajille, mitä madot tekevät, hän ehdotti.

– Mää näytän mieluummin, mitä siili tekee madoille.

– Sekin toimii.

Kun nousin takaisin yksisarvisen satulaan, nainen vilkutti portilla ja huusi, että Matofarmi odottaa julkaisua. Mää nyökkäsin arvokkaasti.

– Kyl se tulee. Mainitsen, et palvelu oli ilmainen.

– Mainitse myös, että madot voi hyvin!

– Mainitsen, et ne voi hyvin maukkailta.

Yksisarvinen lähti liikkeelle soratietä pitkin. Käsilaukussa ökypaperi rapisi yhä, mutta nyt sen vieressä oli ilmainen matorasia.

Mää taputin laukkua kevyesti etutassulla.

– Älä ota ittees, mää sanoin paperille. – Sä olit mukana yhteistyössä.

Yksisarvinen hörähti.

– Seuraava kohde on Uppsala.

– Onks sielkin joku, joka antaa tavarat ilmaiseks, jos mää mainitsen ne somes?

– Hyvin mahdollista.

– No nyt alkaa näyttää silt, että tää ökypaperi on oikeesti arvokas.

– Miten niin?

– Sen kanssa ei tarvitse maksaa yhtään mitään.