Luku 8 – Yksisarvinen odottaa

Kun mää tulin takaisin Café Månsin ovelle, valkoinen yksisarvinen seisoi edelleen siinä samassa kohdassa kuin ennenkin. Sen harja oli sateesta vähän pörrössä, ja se katsoi mua sillä tavalla rauhallisesti, ettei siitä saanut selvää, oliko se tiennyt koko ajan, mitä kahvilassa tulisi tapahtumaan.

Kimaltava käsilaukku painoi nyt enemmän kuin tullessa. Sisällä oli poikasille Shebaa, kastematoja ja etanoita, ja toisessa tassussa kannoin kaakaota. Kardemummapulla oli päätynyt puoleksi mun mahaan jo kahvilassa, koska ei sitä nyt voinut jättää ikkunapöytään kuivumaan. Toinen puoli oli kääritty servettiin. Äippä oli opettanut, ettei ruokaa pidä haaskata, vaikka olisi tilapäisesti julkkis ja rahatalous eläisi omien sääntöjensä mukaan.

Ökypaperi oli jäänyt HÄKÄN kassalaatikkoon.

Mää yritin olla ajattelematta sitä, mutta se oli hankalaa. Tonnin seteli ei ollut mikään sellainen paperinpala, jonka voisi unohtaa takintaskuun ja löytää myöhemmin pyykkikoneen nukkasihdistä. Se oli hieno, turkoosi ja mun omalla kuvalla varustettu. Siinä oli tiara, ilme ja kaikki. Nyt se makasi jossain kassalaatikon kolikko-osaston vieressä, mahdollisesti kahdenkympin ja vanhan kuittirullan seurana.

Yksisarvinen kumarsi vähän alemmas, jotta pääsin takaisin sen selkään. Mää kiipesin varovasti, nostin käsilaukun eteeni ja pidin kaakaomukin tiukasti tassuissa. Ei siinä tarvinnut enää vauhtia ottaa. Sade oli lakannut, mutta kadut kiilsivät edelleen, ja Uppsalassa oli semmonen ilta, jolloin ihmiset kävelivät koteihinsa kaulukset pystyssä ja miettivät omia murheitaan. Kukaan ei ehtinyt ihmetellä pientä siiliä, joka ratsasti yksisarvisella kaakao kädessä ja matopussi käsilaukussa.

Matkalla mää laskin mielessäni, mitä olin saanut. Kaks euroa vaihtorahaa, kardemummapullan, kaakaon ja poikasille kunnon tuliaiskassin. Jos sitä katsoi tarpeeksi vinosta kulmasta, se oli ihan kelvollinen kauppa. Jos taas katsoi suoraan, se oli aivan vitun käsittämätön.

Mut poikaset eivät kyselisi valuuttakurssia. Ne haistaisivat kastemadot heti ovelta ja kävisivät kassiin kiinni kuin siinä olisi maailman viimeinen ateria. Silloin Ökypaperin kohtalo ehkä tuntuisi vähän vähemmän pahalta.

Yksisarvinen jatkoi sateen kiiltämää katua pitkin, ja mää purin vielä yhden palan pullaa. Uppsala jäi taakse valoineen, kahviloineen ja kissoineen.

Kassalaatikossa makasi tonni.

Mun mielestäni se oli edelleen hiton kallis pulla.