Luku 8 – Kanelipulla julkkiksen kanssa

Mää kannoin tarjottimen ulos Café Månsin nurkkapöytään, ison avoimen ikkunan viereen, molemmin tassuin niin varovasti, ettei kaakao läikkynyt yli kupin reunan. Kimaltava käsilaukku pullotti kyljessä Sheba-purkkien, kastematojen ja etanoiden painosta, mutta vetoketju piti vielä sitkeästi kiinni.

Nurkkapöydässä istui Pekka Töpöhäntä.

Ei patsas.

Ihan oikea Pekka Töpöhäntä.

Se joi kahvia pienestä valkoisesta kupista ja selasi paikallislehteä rauhassa. Avoimesta ikkunasta kuului kadun pyörien kilinä, ohikulkijoiden puheensorina ja välillä yksisarvisen kavion kevyt kopsaus mukulakiveen. Pekka nyökkäili tutuilleen, jotka kulkivat ikkunan ohi. Yksi pieni kissanpentu pysähtyi lasin toiselle puolelle pyytämään yhteiskuvaa, ja Pekka nousi kohteliaasti, hymyili kameralle ja istui sitten takaisin kahvinsa ääreen.

– Moro.

– Moro.

– Saanks mää istua tähän?

– Totta kai.

Mää nostin tarjottimen pöydälle ja kiipesin vastapäiselle tuolille. Kanelipulla oli niin iso, että se näytti mun tassuissa melkein tyynyltä. Kaakao höyrysi mukissa, ja ikkunasta sisään tullut lämmin ilta-ilma heilautti vähän mun liivin hapsuja.

– Päivä menny hyvin? Pekka kysyi.

– Onhan tää.

– Kuulostaa siltä, ettei oo.

– On ja ei.

Pekka taitteli lehden huolellisesti kahtia ja siirsi sen pöydän reunalle. Kahvilan sisältä kuului kahvimyllyn surina ja tiskin kilinä. Mää repäisin kanelipullasta palan, sitten toisen. Murusia putosi pöydälle, ja ikkunalaudalle ilmestynyt varpunen seurasi niitä niin tarkasti, että sillä oli selvästi oma suunnitelma.

– Hyvä pulla, Pekka sanoi.

– On.

– Kaakao?

– On.

– Silti naamasta näkee, et joku vituttaa.

Mää hörppäsin kaakaota ja vilkaisin käsilaukkua. Sisällä yksi etanoista rapisteli rasiassaan kuin olisi vaatinut päästä mukaan keskusteluun.

– Mää maksoin poikasten tuliaiset.

– Niin.

– Neljä euroo.

– Niin.

– Mää annoin Ökypaperin.

Pekka nosti katseensa.

– Ökypaperin?

– Tonnin Ökypaperin. HÄKÄ anto kaks euroo takas. Sit se laitto siihen vielä pullan ja kaakaon, kun kuulemma julkkishintaan kuuluu.

Pekka ei nauranut. Se oli ehkä pahinta. Se vain istui hetken hiljaa, joi kahvinsa loppuun ja katsoi avoimesta ikkunasta kadulle, missä valkoinen yksisarvinen odotti kahvilan seinän vieressä kärsivällisenä.

– Ja HÄKÄ pysy ihan rauhallisena?

– Niin rauhallisena, et mää aloin jo epäillä itseeni.

– Sit se oli varma siitä, mitä teki.

– Mut se oli tonnin Ökypaperi.

– Tiedän.

Mää katsoin pöytää. Siinä oli kaksi euroa, kaakaon pohja ja viimeinen pala kanelipullaa. Laukussa oli poikasille Shebaa, kastematoja ja etanoita. Kaikki oli ihan hyvin, paitsi se vitun tonni HÄKÄN kassalaatikossa.

– Vituttaa silti.

– Saa vituttaa.

Mää söin viimeisen pullapalan, nostin käsilaukun takaisin olalle ja katselin vielä hetken ikkunasta ulos. Yksisarvinen kohotti päätään heti, kun näki mut.

Kallis pulla se oli.

Mut vitun hyvä.