TOUKOKUUN HULLUNMYLLY

Toukokuu saapui Aurajoen varteen kuin humalainen remonttimies. Se tuli metelillä, sotkulla ja sellaisella kiireellä, ettei kukaan ehtinyt kunnolla valmistautua. Pajut vihersivät. Voikukat räjähtivät kukkaan joka ojanpientareella. Nurmikko kasvoi silmissä. Hyönteisiä oli kaikkialla. Kastemadot nousivat sateiden jälkeen pintaan niin runsaina, että nuori naarassiili alkoi epäillä maailman yrittävän lahjoa sitä.

Kevät oli siileille kiireistä aikaa eikä siinä ollut mitään hienostunutta. Talven jälkeen piti syödä, lihoa, pysyä hengissä ja samalla hoitaa ne asiat, joiden vuoksi koko laji ylipäätään oli olemassa. Luonto ei kysellyt mielipiteitä. Se työnsi hormonit päälle ja käski hoitaa hommat.

Ensimmäinen kunnollinen sulhasehdokas ilmestyi eräänä sateisena yönä vanhan omenapuun juurelle. Se oli iso, leveäselkäinen ja niin täynnä itseään, että olisi voinut toimia yksinään kokonaisen kyläyhdistyksen puheenjohtajana. Se kiersi nuorta naarasta ympyrää, puhisi, tuhisi ja käyttäytyi kuin koko Aurajoen varsi olisi ollut rakennettu hänen henkilökohtaista romanssiaan varten. Naaras kuunteli hetken, söi yhden kastemadon ja antoi uroksen jatkaa. Uros jatkoi kolme tuntia eikä näyttänyt väsyvän lainkaan.

Toinen oli täysin erilainen tapaus. Se oli vähän pienempi, vähän nopeampi ja huomattavasti sekavampi. Se unohti välillä mitä oli tekemässä, lähti väärään suuntaan, palasi takaisin ja törmäsi kerran vanhaan ämpäriin niin kovaa, että ääni kuului pitkälle jokivarteen. Nuori naaras tuli siihen tulokseen, että luonto ei aina palkkaa parhaimpia työntekijöitä.

Kolmas oli vanha konkari. Korvassa oli arpi. Kuonossa oli arpi. Toinen etutassu ontui vähän vanhan vamman jäljiltä. Se ei hötkyillyt eikä esittänyt mitään. Se vain kiersi rauhallisesti, pysyi sitkeästi mukana ja vaikutti siltä kuin olisi nähnyt tämän saman keväisen hullunmyllyn jo useammin kuin kerran. Siinä oli jotakin rauhoittavaa. Semmoista vanhan satamajätkän olemusta, joka ei puhu paljon mutta tietää tarkalleen mitä tekee.

Yöt täyttyivät siilien tuhinoista, puhinoista ja loputtomasta ympyrän kiertämisestä. Jos joku ihminen olisi katsellut tapahtumaa, hän olisi voinut kuvitella koko touhun täysin järjettömäksi. Sitä se oikeastaan olikin. Urokset kiersivät. Naaraat arvioivat. Kukaan ei näyttänyt tietävän milloin lopettaa. Aurajoki virtasi vieressä ruskeana ja välinpitämättömänä, aivan kuin se olisi nähnyt saman näytelmän jo tuhat kertaa aikaisemmin.

Nuori naaras ei kuitenkaan ollut mikään surkea seinäkukkanen, joka olisi piilotellut pusikossa. Se oli terve, vahva ja parhaassa iässä oleva naarassiili. Urokset tiesivät sen. Naapurireviirien urokset tiesivät sen. Todennäköisesti myös osa kauempana asuvista uroksista tiesi sen. Välillä tilanne alkoi muistuttaa markkinapäivää enemmän kuin luontoa. Jos yhdessä pusikossa ei ollut urossiiliä, sellainen oli todennäköisesti matkalla sinne parhaillaan.

Äitisiili seurasi tilannetta omalla alueellaan suunnilleen samalla innolla kuin ihminen seuraa naapurin moottorisahaa sunnuntaiaamuna. Se tiesi täsmälleen mitä oli tapahtumassa. Se tiesi myös, että sama helvetinmoinen kevätralli koski sitä itseäänkin. Vuosien kokemus oli kuitenkin opettanut suhtautumaan asiaan käytännöllisesti. Kevät oli kevät. Kesä oli kesä. Sen jälkeen tuli syksy ja lopulta taas talvi. Luonto pyöri ympyrää eikä kysellyt kenenkään mielipidettä.

Toukokuu jatkui lämpimämpänä. Omenapuut puhkesivat kukkaan. Iltaisin ilma tuoksui kostealta mullalta, kukilta ja jokivedeltä. Voikukat valtasivat pihoja sellaisella vauhdilla, että ne näyttivät voittavan sodan joka vuosi uudelleen. Keskellä kaikkea sitä nuori naaras eli juuri sellaista kevättä, jota siilien oli tarkoitus elää. Se söi hyvin, lihoi takaisin talven jäljiltä, rakensi uusia pesiä ja vietti öitään eri sulhasehdokkaiden seurassa silloin kun siltä tuntui.

Kesä lähestyi päivä päivältä. Luonnon kiireisin vaihe alkoi olla ohi. Urosten suurin hormonihuuru alkoi vähitellen laantua. Jokivarren yöt lämpenivät. Ja jossakin nuoren naaraan sisällä elämä jatkoi matkaansa seuraavaan vaiheeseen, vaikka se itse oli paljon kiinnostuneempi yhdestä uudesta messinkisestä mutterista, jonka oli löytänyt vanhan konehallin vierestä.

Jos joku olisi kysynyt mikä toukokuussa oli ollut kaikkein tärkeintä, useimmat urokset olisivat vastanneet aivan eri tavalla kuin nuori naaras. Sen mielestä kevään paras löytö ei ollut yksikään sulhasehdokas.

Se oli se vitun upea mutteri.