JUHANNUS
Juhannus tuli sinä vuonna lämpimänä. Ei sellaisena postikorttijuhannuksena, jossa ihmiset kuvittelevat kaiken olevan täydellistä, vaan oikeana suomalaisena juhannuksena, jossa päivällä oli kuuma, yöllä kostea ja hyttyset käyttäytyivät kuin olisivat saaneet virallisen luvan ryöstää jokaisen lämpimänverisen olennon koko maakunnasta. Aurajoen rannat vihersivät. Vadelmanversot kasvoivat vauhdilla. Heinät olivat korkeita. Jokivarren pusikot olivat täynnä ääniä, hajuja ja elämää.
Nuori naarassiili oli sillä välin kadonnut näkyvistä lähes kokonaan. Se ei enää vaeltanut öisin ympäri reviiriään samalla tavalla kuin keväällä. Se söi edelleen paljon, mutta liikkui harkitummin. Välillä se vietti kokonaisia päiviä poissa muiden näkyvistä. Jos joku olisi seurannut sen kulkemista tarkasti, olisi huomannut sen katoavan vanhan kivikasan luo, jossa kasvoi suuri punalehtinen heisipensas ja ympärillä rehottivat vadelmanversot. Ulkopuolelta paikka näytti tavalliselta ryteiköltä. Sisältä se oli yksi alueen parhaista piilopaikoista.
Pesä oli rakennettu syvälle kivien väliin. Sammalta oli paljon. Heinää oli paljon. Lehtiä oli paljon. Ja tietenkin siellä oli myös muutama täysin tarpeeton aarre, koska kyseessä oli edelleen sama siili, joka oli kerännyt muttereita talvipesäänsä. Yksi kiiltävä aluslevy oli päätynyt seinämien väliin ja pieni metallinpala löytyi pesän takaosasta. Kukaan ei olisi osannut sanoa miksi, eikä nuori naaras olisi osannut selittää sitä sen paremmin kuin muutakaan elämässään tekemäänsä päätöstä.
Eräänä lämpimänä juhannusyönä poikaset syntyivät. Koko tapahtuma oli paljon arkisempi kuin ihmiset yleensä kuvittelevat. Ei ollut fanfaareja, juhlapuheita eikä taivaalta putoavaa taikapölyä. Oli vain lämmin kesäyö, kivikasa, hengästynyt naarassiili ja kolme pientä vaaleanpunaista otusta, jotka näyttivät lähinnä keskeneräisiltä. Ne olivat pieniä, ryppyisiä ja täysin avuttomia, mutta emonsa mielestä ne olivat silti aivan helvetin hienoja.
Ensimmäiset päivät menivät lähes kokonaan pesässä. Naaras poistui vain pakon edessä syömään ja silloinkin nopeasti. Muun ajan se makasi poikasten ympärillä, kuunteli niiden tuhinaa ja yritti samalla ymmärtää, miten kolme noin pientä eläintä pystyivät pitämään niin paljon ääntä. Välillä joku vinkaisi, välillä joku ryömi väärään suuntaan ja välillä kaikki kolme näyttivät olevan eri mieltä jostakin asiasta, jota yksikään ulkopuolinen ei olisi koskaan saanut selville.
Poikaset eivät olleet aivan samanlaisia. Yksi niistä oli hieman suurempi kuin muut. Yksi vaikutti levottomalta jo ensimmäisestä päivästä lähtien ja onnistui jatkuvasti ryömimään väärään paikkaan. Kolmas oli hiljaisempi ja viihtyi lähellä emoa ilman jatkuvaa kiirettä. Nuori naaras huomasi välillä seuraavansa sitä hieman muita pidempään, koska siinä oli jotakin tutun oloista. Tarkkailu ei vielä tarkoittanut muuta kuin paikallaan makaamista ja hengittämistä, mutta silti siinä oli jotakin samaa kuin sen omassa tavassa katsoa maailmaa.
Juhannuksen aikaan ihmiset pitivät jälleen omaa meteliään. Jossakin kauempana kuului musiikkia. Jossakin naurettiin. Jossakin joku huusi jotakin, mikä kuulosti tärkeältä mutta ei todennäköisesti ollut. Kerran keskellä yötä kuului niin pitkä kirosanojen sarja, että nuori naaras nosti päätään pesässä ja jäi hetkeksi kuuntelemaan. Ääni kantautui kaukaa pihapiirin suunnalta ja sisälsi sellaisen määrän saatanoita, perkeleitä ja helvettejä, että kyseessä oli selvästi kokenut ammattilainen. Nuori naaras nyökkäsi itsekseen ja tuli siihen tulokseen, että ihmiset olivat edelleen aivan pöhköjä, vaikka niiden sanavarasto olikin välillä vaikuttava.
Poikaset jatkoivat sillä välin nukkumista, syömistä ja kasvamista. Päivät kuluivat nopeasti. Jokainen uusi aamu toi mukanaan hieman lisää kokoa, hieman lisää voimaa ja hieman enemmän ääntä. Nuori naaras huomasi muuttuvansa samalla itsekin. Keväällä se oli ollut seikkailija, aarteiden kerääjä ja jokivarren tarkkailija. Nyt se oli myös äiti, eikä siilien maailmassa se ollut mikään koristeellinen titteli. Ruokaa piti löytää. Pesä piti pitää kunnossa. Vaarat piti huomata ajoissa. Ja kaiken lisäksi piti huolehtia kolmesta olennosta, jotka eivät osanneet vielä tehdä mitään järkevää.
Nuori naaras osoittautui yllättävän hyväksi äidiksi. Se ei ollut sellainen emo, joka hätäili jokaisesta risahduksesta tai murehti etukäteen asioita, joita ei ollut vielä tapahtunut. Se tarkkaili hiljaa, huomasi asiat ajoissa ja reagoi silloin kun siihen oli oikeasti syytä. Jos joku poikanen ryömi väärään paikkaan, se palautettiin takaisin. Jos joku vinkui ilman näkyvää syytä, sitä kuunneltiin hetki ennen kuin tehtiin mitään. Jos kaikki olivat kunnossa, maailma oli kunnossa eikä siitä tarvinnut järjestää kokousta.
Aurajoki virtasi juhannuksen jälkeenkin samalla tavalla kuin ennen. Vadelmanversot kasvoivat korkeammiksi. Heisipensaan lehdet liikkuivat lämpimässä tuulessa. Kivikasan syvimmässä kolossa kolme pientä poikasta kasvoi päivä päivältä hieman suuremmiksi. Nuori naaras alkoi samalla huomata niissä ensimmäisiä luonteenpiirteitä, ja erityisesti yksi poikasista kiinnitti sen huomion yhä uudelleen. Se ei pitänyt eniten ääntä eikä ollut suurin, mutta siinä oli jotakin samaa hiljaista tarkkaavaisuutta, jonka nuori naaras tunnisti omasta peilikuvastaan. Se ei vielä tarkoittanut mitään varmaa, mutta kokemuksesta se tiesi yhden asian: kun siili alkaa jo vauvana tarkkailla maailmaa enemmän kuin riehua sen keskellä, siitä seuraa harvoin mitään aivan tavallista.
