Nuori naaras ei ollut enää se poikanen, joka oli syntynyt kivien alle. Ei se poikanen, joka oli juossut Aurajoen rantaa ensimmäisenä kesänään. Ei se poikanen, joka oli viettänyt talven puhumalla unissaan ja kiroilemalla olemattomille etanoille. Se poikanen oli jäänyt johonkin matkan varrelle samalla tavalla kuin vanhat pesät jäävät pusikoihin lahoamaan. Jäljellä oli muistoja, hajuja ja muutama typerä tarina, joita vanha siili jaksoi edelleen kaivaa esiin aina sopivan tilaisuuden tullen. Aika oli tehnyt tehtävänsä salaa ja kysymättä. Sillä tavalla se yleensä toimi. Se ei pitänyt meteliä eikä ilmoittanut tulostaan. Se vain kulki eteenpäin ja vei kaiken mukanaan.

Se oli nyt äiti. Kolmen poikasen äiti. Väsynyt, välillä ärtynyt, jatkuvasti nälkäinen ja aivan liian kiinnostunut moottoripyöristä. Päivät olivat muuttuneet erilaisiksi kuin silloin, kun maailma koostui vain omasta uteliaisuudesta ja siitä mitä löytyi seuraavan ojan mutkan takaa. Nyt jokaisen yön taustalla kulki ajatus kolmesta poikasesta. Missä ne olivat. Mitä ne tekivät. Oliko joku niistä taas jumissa jossakin. Oliko joku syönyt jotakin typerää. Oliko joku keksinyt uuden tavan aiheuttaa ylimääräistä työtä. Siinä ei ollut mitään sankarillista. Se oli tavallista elämää. Sellaista, jota suurin osa maailmasta pyöritti päivästä toiseen ilman fanfaareja.

Vanha siili katsoi sitä samalla tavalla kuin ennen oli katsonut omaa äitiään. Nuori naaras huomasi sen katseen heti. Se ei ollut tarkkaileva katse eikä arvosteleva katse. Se oli sellainen katse, joka syntyy vasta vuosien jälkeen. Siinä oli vähän ylpeyttä, vähän huvittuneisuutta ja hitusen sääliäkin. Vanha siili tiesi jotakin, mitä nuorempi ei vielä täysin ymmärtänyt. Se tiesi, että elämässä tulee aina hetki, jolloin huomaa olevansa yhtäkkiä sillä puolella tarinaa, jota ennen katseli kauempaa. Yhtenä päivänä olet poikanen. Seuraavana päivänä joku kutsuu sinua äidiksi. Ja ennen kuin ehdit kunnolla kirota asiaa, huomaat kuulostavasi aivan omalta emoltasi.

Ja silloin nuoren naaraan vatsanpohjassa kävi outo tunne. Se ei ollut pelkoa, koska mitään pelättävää ei ollut. Se ei ollut surua, koska kukaan ei ollut lähtenyt eikä mitään ollut menetetty. Se ei ollut iloakaan, koska kyse ei ollut voitosta eikä juhlan aiheesta. Se oli enemmänkin raskas ja hiljainen tunne, joka nousi jostakin syvältä ja jäi hetkeksi paikalleen. Sellainen tunne, joka tulee joskus syksyisin pellon reunassa tai keskellä yötä joen rannalla. Sellainen tunne, joka kertoo että maailma jatkaa kulkuaan riippumatta siitä mitä itse siitä ajattelee.

Vaan sellainen hiljainen, perkeleen väistämätön oivallus, että elämä oli kulkenut eteenpäin ilman lupaa kysymättä. Keväät olivat vaihtuneet. Talvet olivat menneet. Yksi sukupolvi oli siirtynyt syrjään ja toinen tullut tilalle. Aurajoki virtasi edelleen samalla paikalla, mutta sen rannalla seisovat siilit olivat vähitellen vaihtuneet. Vanha siili oli joskus ollut nuori. Sen emo oli joskus ollut vahva. Jokainen niistä oli aikanaan luullut olevansa tarinan keskikohta. Sitten vuodet olivat kuluneet ja seuraavat olivat tulleet tilalle. Joki ei välittänyt. Pellot eivät välittäneet. Taivas ei välittänyt. Elämä vain jatkoi kulkuaan niin kuin vanha rekka pitkällä maantiellä, pysähtymättä jokaisen huoltoaseman kohdalle kyselemään mielipiteitä.

Ja juuri siinä hetkessä, kivikasan varjossa, elokuun hämärässä ja poikasten touhutessa ympärillä, nuoresta naaraasta tuli Memmi. Se ei tapahtunut yhdellä sanalla eikä yhdellä ajatuksella. Se tapahtui kaikella sillä, mitä oli tullut ennen sitä. Ensimmäisellä talvella. Ensimmäisellä omalla pesällä. Ensimmäisillä kirosanoilla. Ensimmäisellä rakkaudella. Ensimmäisellä poikueella. Kaikella sillä roinalla, jota elämä oli kasannut sen piikkeihin vuosien aikana samalla tavalla kuin se itse kasasi muttereita ja kiiltäviä aarteita pesiinsä.

Ei juhlapuheilla. Ei kokouksella. Ei päätöksellä. Aurajoen varressa ei sellaisia järjestetty. Ei ollut puheenjohtajaa, pöytäkirjaa eikä virallista hyväksyntää. Oli vain ilta, vanha siili, kolme poikasta ja yksi nuori naaras, joka huomasi olevansa jotakin muuta kuin ennen. Tärkeimmät asiat tapahtuivat yleensä juuri noin. Ei silloin kun niitä odotti, vaan silloin kun huomio oli muualla.

Vaan samalla tavalla kuin tärkeimmät asiat yleensä tapahtuvat Aurajoen varressa. Hiljaa, vähän vahingossa ja täysin peruuttamattomasti. Jälkeenpäin kukaan ei enää muistanut tarkkaa hetkeä. Ei ollut kellonaikaa eikä merkkipäivää. Oli vain tunne, että näin se oli aina ollut. Ja kun Aurajoki virtasi pimeässä eteenpäin, heisipensaan lehdet liikkuivat iltatuulessa ja poikaset jatkoivat omia touhujaan, Memmi katseli maailmaa ensimmäistä kertaa uudella tavalla. Ei poikasena. Ei pelkkänä emona. Vaan Memminä. Ja vaikka se kuulosti hieman hassulta, vähän mummomaiselta ja hitusen varsinaissuomalaiselta, se tuntui samalla aivan perkeleen oikealta.