MARRASKUUN VIIMEISET YÖT

Marraskuun viimeisinä öinä koko Aurajoen varsi tuntui pidättävän hengitystään. Maa oli aamuisin kuurassa, ojanreunoihin muodostui jäätä ja pellot näyttivät siltä kuin joku olisi ripotellut niiden päälle tuhkaa. Tuuli kulki jokivartta pitkin ilman mitään estettä ja tunki jokaiseen rakoon, risukasaan ja heinikkoon. Sellaisina öinä järkevät eläimet pysyttelivät omissa oloissaan.

Nuori siili pysytteli myös.

Se ei kuitenkaan maannut pesässään samalla tavalla kuin muut. Sen pesä oli alkanut muistuttaa enemmän sitä asukastaan kuin tavallista siilin talvipesää. Lehtien ja heinien alle oli kertynyt kaikenlaista tavaraa, jota yksikään toinen siili ei olisi pitänyt minkään arvoisena. Kiiltäviä muttereita. Pullonkorkkeja. Lasinpaloja, jotka välkkyivät valossa kuin jalokivet. Ruusunmarjoja, jotka olivat kuivuneet tummanpunaisiksi. Yksi sininen nappi. Puolikas lusikanvarsi. Kourallinen kaikkea mahdollista romua, joka oli poikasen mielestä liian hienoa jätettäväksi ojanpohjaan.

Vanha siili kävi vielä kerran katsomassa pesää ennen omille talvireiteilleen katoamista. Se työnsi kuononsa pesän suulle, haisteli hetken ja pyöritteli päätään. Koko paikka näytti siltä kuin harakka, romunkerääjä ja kukkakauppias olisivat perustaneet yhteisen varaston risukasan alle.

"Sää olet kyl yks helvetinmoinen tapaus."

Poikanen nosti päätään lehtien keskeltä.

"Mikä täs ny on?"

Vanha siili vilkaisi ympärilleen.

"Normaalit siilit kantaa lehtii."

"Nii."

"Sää kannat muttereit."

Poikanen mietti hetken.

"Ne kiiltää."

Vanha siili ei löytänyt siihen mitään vastausta.

Pesän keskellä lojui vielä yksi erikoisuus. Poikanen oli löytänyt kesän aikana rikkoutuneen lasten aurinkolasin toisen sangat. Muovi oli halpaa, linssi puuttui ja koko roska oli täysin käyttökelvoton. Jostakin syystä poikanen oli kuitenkin raahannut sen pesäänsä. Nyt se lojui kuivien lehtien keskellä kuin jokin aarre.

Kun aamun ensimmäinen valo osui pesän suuaukosta sisään, sininen muovi välähti hetken.

Poikanen piti siitä erityisen paljon.

Vanha siili piti sitä täysin älyttömänä.

Pesän perällä oli myös jotakin muuta, jota muut eivät olisi tulleet ajatelleeksi. Lehtien alle oli kerätty pehmeintä heinää mitä poikanen oli löytänyt. Se oli kulkenut useamman yön pitkin jokivartta etsimässä kuivaa heinää, höyheniä ja sammalta. Tuloksena oli pörheä kasa, johon olisi voinut melkein upota kokonaan.

"Sää nukut tääl ku joku kartanonherra."

Poikanen kaivautui syvemmälle pehmeään kasaan.

"Parempi näin."

"Joovai."

Vanha siili oli taas samaa mieltä ja eri mieltä yhtä aikaa.

Ulkona maailma muuttui päivä päivältä hiljaisemmaksi. Sammakot olivat kadonneet. Sirkat olivat vaienneet jo ajat sitten. Pelloilla näkyi enää variksia ja harakoita. Välillä jokin myöhästynyt rusakko loikki pellon poikki, mutta muuten maisema näytti siltä kuin elämä olisi pakannut tavaransa ja lähtenyt etelään.

Nuori siili kävi vielä muutamana yönä syömässä. Se etsi kastematoja ojanvarsista, tonki lehtikasoja ja söi kaiken mitä löysi. Jokaisen yön jälkeen se palasi pesäänsä vähän pyöreämpänä ja vähän hitaampana. Sen kylkiin oli kertynyt kunnolla massaa, mikä oli juuri tarkoituskin. Talvi ei kysynyt oliko joku valmis. Talvi tuli silloin kun sitä huvitti.

Eräänä yönä taivaalta alkoi tulla ensimmäisiä lumihiutaleita. Ei mitään kunnon lumisadetta vielä, vaan semmosta harvaa leijailua, joka näytti enemmän harjoittelulta kuin talvelta. Osa hiutaleista suli heti märkään maahan, osa jäi hetkeksi heinien päälle ja osa tarttui poikasen piikkeihin. Kosteuden keskellä näkyi taas se turkoosi häivähdys, josta vanha siili oli koko kesän jaksanut huomautella. Poikanen ei itse näyttänyt pitävän asiaa sen kummempana kuin sateen kastamaa ojanpohjaa tai ruostunutta mutteria.

Nuori siili istui pitkään pesänsä suulla ja katseli ympärilleen. Aurajoki virtasi pimeässä samaan tapaan kuin koko kesän ajan, mutta jokivarren maisema oli muuttunut lähes tunnistamattomaksi. Pellot olivat tyhjät, horsmat lakastuneet ja koivuista oli pudonnut suurin osa lehdistä. Kaukaa kuului tavarajunan kolina, joka kantautui ratapenkalta kosteassa ilmassa paljon selvemmin kuin kesällä. Poikanen kuunteli ääntä hetken, haisteli ilmaa ja katseli pimeää jokivartta sillä samalla tavalla kuin oli katsellut kaikkea muutakin ensimmäisestä kesästään lähtien.

Pesän sisällä tuoksui kuiva heinä, sammal ja ne ruusunmarjat, joita poikanen oli kantanut paikalle viikkojen ajan. Lehtien keskellä lojui sekalainen kokoelma muttereita, pullonkorkkeja, kiiltäviä metallinpaloja, sininen nappi ja rikkinäisen aurinkolasin sanka, jonka merkitystä yksikään toinen siili ei olisi ymmärtänyt. Vanhan siilin mielestä koko kasa näytti siltä kuin joku olisi kaatanut romulaatikon risupesän sisälle. Poikasen mielestä jokainen tavara oli juuri oikeassa paikassa eikä mitään saanut siirtää ilman hyvää syytä.

Kun kylmä alkoi tuntua kuonossa asti, poikanen kömpi pesän perälle ja alkoi järjestellä makuusijaansa vielä kerran. Se työnsi kuivia lehtiä lähemmäs seinämiä, veti pehmeintä heinää keskelle pesää ja hautasi muutaman ruusunmarjan kuivimpaan nurkkaan. Touhu oli niin perusteellista, että vanha siili olisi varmasti pyöritellyt päätään, jos olisi ollut paikalla näkemässä. Toisaalta koko pesä oli jo pitkään näyttänyt enemmän asukkaaltaan kuin tavalliselta siilinpesältä.

Lopulta poikanen käpertyi kerälle keskelle omaa valtakuntaansa. Sen ympärillä olivat pehmeä heinä, kuivat lehdet, kiiltävät aarteet ja kaikki ne pienet löydöt, joita se oli kerännyt ensimmäisen kesänsä ja syksynsä aikana. Ulkona marraskuun tuuli kulki pitkin Aurajoen vartta ja toi mukanaan talven hajun. Sisällä pesässä oli lämmintä, kuivaa ja turvallista, eikä poikasella ollut enää mitään syytä lähteä minnekään ennen kevättä.

Ja keskellä kaikkea sitä sekasotkua nuori siili käpertyi pörheään pesäänsä niin tyytyväisenä, että vanha siili olisi varmasti pyöritellyt päätään vielä kerran, jos olisi ollut paikalla näkemässä.

Talvi oli aivan nurkan takana. Ensimmäinen vuosi oli melkein takana. Ja vaikka poikanen ei sitä vielä tiennyt, sen pesä näytti jo vähän siltä siililtä, josta joskus paljon myöhemmin tulisi Memmi.