TALVIUNI

JOULUKUU JA TALVIUNI

Joulukuun alussa Aurajoen varressa ei enää tapahtunut paljon mitään näkyvää. Se oli semmone vuodenaika, jolloin elämä ei loppunut mutta painui piiloon. Pellot olivat tyhjiä, ojat jäässä reunoiltaan ja jokivarren pusikot näyttivät siltä kuin joku olisi unohtanut ne syksyn jäljiltä paikoilleen. Päivät olivat lyhyitä ja harmaita. Jos aurinko sattui näyttäytymään, sekin näytti olevan asiasta hieman vaivaantunut.

Nuori siili vietti suurimman osan ajastaan pesässään. Ei se vielä nukkunut koko aikaa, mutta liikkui paljon vähemmän kuin syksyllä. Kun se kömpi ulos, maailma tuntui muuttuneen oudoksi. Tutut hajut olivat heikompia, maa oli kova ja kastematoja löytyi huonommin. Jokainen ruokaretki kesti pidempään ja tuotti vähemmän tulosta. Sellainen oli luonnon tapa sanoa, että nyt kannattaa painua pesään eikä haahuilla pitkin kyliä kuin joku saatanan kylähullu.

Pesä oli tässä vaiheessa enemmän koti kuin mikään väliaikainen suoja. Lehtiä oli niin paljon, että niiden keskelle olisi voinut kadota kokonaan. Heinät olivat kuivuneet pehmeiksi, sammal piti kosteuden poissa ja ruusunmarjat lojuilivat edelleen yhdessä nurkassa, vaikka yksikään järkevä siili ei olisi pitänyt niitä minään talvivarastona. Kiiltävät mutterit, pullonkorkit, aurinkolasin sanka ja muut aarteet olivat puoliksi hautautuneet lehtien alle, mutta poikanen tiesi tarkalleen missä ne olivat. Jos joku olisi siirtänyt yhtäkin tavaraa muutaman sentin väärään paikkaan, se olisi huomannut sen heti.

Eräänä iltana lumi tuli kunnolla. Ei mitään hentoa leijailua niin kuin marraskuussa, vaan oikeaa lunta. Sitä satoi hiljaa mutta sitkeästi koko yön. Aamulla risukasat olivat valkoisia, ojan reunat olivat valkoisia ja vanha vene aidatun pihan nurkassa oli muuttunut pyöreäksi kummuksi. Aurajoki näkyi enää tummana juovana keskellä vaaleaa maisemaa.

Poikanen kömpi pesän suulle katsomaan maailmaa. Sen kuonosta nousi höyryä kylmään ilmaan ja turkoosi häivähdys näkyi piikeissä, kun harmaa valo osui niihin sopivasta kulmasta. Se seisoi pitkän aikaa paikallaan ja katseli ympärilleen. Ei siksi että olisi ymmärtänyt katsovansa ensimmäisen vuotensa loppua, vaan siksi että maailma näytti erilaiselta kuin koskaan aikaisemmin.

Jokivarsi oli hiljentynyt lähes kokonaan. Sammakoita ei kuulunut, sirkat olivat olleet poissa jo kuukausia ja pihapiirin siilit olivat kadonneet omiin pesiinsä. Jopa varikset pitivät vähemmän ääntä kuin tavallisesti. Ainoastaan ratapenkalta kantautuva junan kolina muistutti siitä, että jossakin päin maailma jatkoi kulkuaan entiseen tapaan.

Äitisiili makasi omassa pesässään muutaman sadan metrin päässä eikä tiennyt mitä poikanen juuri sillä hetkellä teki. Se ei ollut huolissaan. Syksyn aikana poikanen oli oppinut löytämään ruokaa, rakentamaan pesän ja pysymään hengissä. Luonnossa se oli suunnilleen sama kuin päästötodistus. Sen jälkeen jokainen sai selvitä omillaan.

Poikanen palasi takaisin pesän sisälle, pyörähti pari kertaa lehtien keskellä, pieraisi kerran niin että kuivat lehdet vähän kahisivat ympärillä ja kaivautui syvemmälle pehmeään makuupaikkaansa. Sen ympärillä olivat samat aarteet, jotka olivat seuranneet sitä syksyn läpi. Ruusunmarjat tuoksuivat kuivilta, heinä tuoksui kesältä ja aurinkolasin sanka pilkisti lehtien alta juuri sen verran, että poikanen näki sen vielä ennen kuin sulki silmänsä.

Pesän ulkopuolella lumi jatkoi satamistaan. Risukasojen päälle kertyi uusi kerros, pellot peittyivät valkoiseen ja Aurajoki virtasi pimeässä hiljaa eteenpäin niin kuin se oli virrannut ennen tätä siiliä ja niin kuin se virtaisi vielä kauan sen jälkeenkin. Maailma ei pysähtynyt talveksi. Se vain hidasti hetkeksi.

Talvi oli painanut Aurajoen varren hiljaiseksi jo ajat sitten. Jokainen järkevä siili makasi omassa pesässään eikä tehnyt yhtään mitään. Se oli koko homman tarkoituskin. Syötiin syksyllä kuin viimeistä päivää, lihottiin pyöreiksi ja sitten vedettiin yks helvetin pitkä päikkäri.

Tämä yksi ei ollut aivan samanlainen.

Poikanen nukkui kyllä siinä missä muutkin, mutta välillä sen pesästä kuului ääniä, jotka eivät kuuluneet tavalliseen talviuneen. Ei mitään kovaa meteliä eikä jatkuvaa höpinää, vaan semmosta muminaa ja mutinaa, jota äitisiili ei ollut koskaan kuullut yhdeltäkään poikaselta. Joskus kuului pieni tuhahdus. Joskus kuului ärtynyt murahdus. Kerran kuului niin selkeä "peijakas", että äitisiili nosti päänsä omassa pesässään ja jäi kuuntelemaan.

Äitisiili ei pitänyt siitä yhtään.

Ei siksi että sana olisi ollut paha. Se oli kuullut ihmisten suusta paljon pahempiakin, varsinkin ratapihan laidalla ja maitolaiturin nurkilla. Se ei vain ollut koskaan tavannut siiliä, joka olisi käyttänyt niitä unissaan. Tavallinen siili nukkuu. Tavallinen siili ei mutise itsekseen. Tavallinen siili ei kuulosta siltä kuin olisi riitelemässä näkymättömän rekkakuskin kanssa keskellä talviunta.

Mutta tämä yks saatanan kummajainen teki juuri niin.

Pesän syvimmässä nurkassa poikanen makasi kerällä pehmeän heinän keskellä. Sen ympärillä olivat ruusunmarjat, mutterit, pullonkorkit, aurinkolasin sanka ja kaikki muu romu, jota se oli kesän aikana raahannut kotiinsa. Välillä sen tassu nytkähti. Välillä kuono värähti. Välillä sen suusta karkasi jokin puolikas sana, joka kuulosti enemmän vanhalta tukkijätkältä tai sataman kahvitauolta kuin siililtä.

Kerran se päästi niin painokkaan "helkutti sentää" -murahduksen, että pesän katosta putosi vähän kuivaa sammalta sen kuonolle. Toisella kertaa se tuhisi hetken, käänsi kylkeään, päästi pienen pierun ja murahti jotakin niin epäselvää, että äitisiili jäi miettimään kuuliko oikein vai ei.

Jos joku olisi kysynyt mitä poikanen näki unissaan, kukaan ei olisi osannut vastata. Ehkä ei mitään. Ehkä se käveli samoja ojanreunoja kuin kesällä. Ehkä se tonki samoja romukasoja. Ehkä se etsi uusia kiiltäviä aarteita lumen alta. Tai ehkä sen päässä pyöri jotakin muuta, jotakin mitä tavallisen siilin ei edes kuuluisi ajatella.

Äitisiili muisteli välillä poikasten isiä. Luonnonvaraisilla siileillä asiat eivät menneet ihmisten sukukirjojen mukaan, eikä kevään karkeloissa kukaan ollut laskenut käyntejä tai pitänyt pöytäkirjaa. Yksi urossiili oli kuitenkin jäänyt erityisesti mieleen. Se oli ollut poikkeuksellisen komea tapaus, kultaruskea kuin syysilta pellon laidassa, iso siiliksi ja niin itsevarma, että käveli pihan poikki kuin omistaisi koko hemmetin kylän. Äitisiili ei ollut koskaan ollut erityisen romanttinen, mutta joskus se mietti, että ehkä tästä yhdestä poikasesta oli siihen tullut vähän enemmän kuin olisi ollut tarpeen.

Koska jostakin tämä poikanen oli kumminkin tullut. Ei tavallinen siili kerää aurinkolaseja. Ei tavallinen siili rakenna pesästään romumuseota. Ei tavallinen siili mutise kirosanoja talviunissaan.

Lopulta äitisiili työnsi kuononsa syvemmälle omaan pesäänsä ja lopetti miettimisen. Keväällä näkisi taas mitä tästä yhdestä oikein tulee. Siihen asti koko maailma sai painua lumen alle, Aurajoki virrata jääkannen alla ja poikanen höpöttää unissaan mitä ikinä höpöttikään.

Pesän syvimmässä nurkassa nuori siili käänsi kylkeään, tuhisi tyytyväisenä ja murahti vielä jotakin epämääräistä. Äitisiili ei saanut sanoista kunnolla selvää, mutta olisi voinut vannoa kuulleensa jotakin hyvin lähellä lausetta: "Voi hiton hitto."