TAPETTIA JA MUIDEN ONGELMIA
Lokakuu eteni siihen vaiheeseen, jossa aamuisin maa oli jäykkä ja iltaisin ilma haisi talvelta. Ei vielä lumelta, mutta siltä että lumi oli jo tehnyt päätöksensä ja odotti vuoroaan jossakin horisontin takana. Aurajoen rannat hiljenivät päivä päivältä. Hyönteisiä löytyi vähemmän. Sammakot olivat kadonneet omiin salaisuuksiinsa. Linnut eivät laulaneet yhtään sen kauniimmin kuin kesälläkään. Ne vain rääkyivät kylmissään ja kuulostivat siltä kuin koko maailma olisi henkilökohtaisesti velkaa niille jotakin.
M´Emmi käytti suuren osan öistään talvipesän viimeistelyyn. Tavallinen siili olisi kantanut lisää lehtiä, lisää heinää ja ehkä vähän sammalta. M´Emmi teki toki sitäkin, mutta aivan tavallinen siili ei myöskään ollut rakentanut pesäänsä puuliiterin alle moottoripyörän viereen. Eikä tavallinen siili ollut vuosien mittaan kerännyt kasaa tavaraa, jonka sisältö olisi saanut minkä tahansa järkevän eläimen epäilemään vakavaa päävammaa. Turkooseja muovinpalasia, metallirenkaita, nauhoja, helmiä, nahkasuikaleita ja kaikenlaista muuta sälää lojui pesän ympärillä. Yhtenä yönä m´Emmi sai päähänsä ajatuksen, joka oli yhtä aikaa typerä ja nerokas. Se alkoi käyttää osaa löydöistään pesän rakenteiden vahvistamiseen.
Nahkasuikaleet sitoutuivat yllättävän hyvin kuivien korsien ympärille. Muutamat metallirenkaat pitivät pesän sisäänkäynnin reunaa paremmin muodossaan kuin pelkät oksat. Eräs turkoosi narunpätkä päätyi sitomaan yhteen kokonaisen seinämän, eikä m´Emmi olisi myöntänyt sitä ääneen kenellekään, mutta lopputulos näytti sen mielestä pirun hyvältä. Jos joku toinen siili olisi nähnyt rakennelman, se olisi pitänyt sitä täysin järjettömänä. Toisaalta muut siilit eivät myöskään rakentaneet pesiään moottoripyörän viereen, joten niiden mielipiteillä ei ollut suurta painoarvoa.
Karttakirja joutui kokemaan vielä oudomman kohtalon. Syksyn kosteus oli tehnyt osasta sivuja pehmeitä ja aaltoilevia. M´Emmi vietti pitkän aikaa tutkiskellen niitä samalla tavalla kuin se oli tutkinut koko kirjaa kuukausien ajan. Se ei ymmärtänyt viivoja, nimiä eikä merkintöjä. Se tiesi vain, että niissä oli jotakin tärkeää. Lopulta käytännöllisyys voitti mystiikan. Muutama irronnut sivu päätyi pesän sisäseinille. Ne painuivat kuivien lehtien väliin ja muodostivat eräänlaisen sisäverhouksen. M´Emmi ei olisi osannut kutsua sitä tapetiksi, mutta siltä se näytti. Aurajoki, tiet, nimet ja punaiset viivat kiersivät nyt sen talvipesän seiniä kuin jonkin vanhan merikapteenin mökissä.
Öisin se makasi välillä valveilla ja katseli karttakirjan kuvioita pesän seinissä. Ulkopuolella tuuli heilutti puuliiterin rakenteita ja jossakin pellon laidalla varis yski olemassaoloaan. Pajan suunnalta saattoi vielä kuulua ääniä. Joskus ovi kävi. Joskus joku kolautti jotakin metalliin. Joskus moottoripyörän haju nousi ilmaan niin selvästi, että m´Emmi nosti päätään vaikkei ollut aikonut. Se oli alkanut tuntea koneen hajun yhtä hyvin kuin oman reviirinsä. Se ei ollut normaalia. Mutta normaalius oli muutenkin menettänyt merkityksensä jo ajat sitten.
Poikaset olivat nyt käytännössä omillaan. Niiden hajut löytyivät edelleen jokivarren suunnalta, mutta harvemmin kuin ennen. Keskimmäinen oli onnistunut riitaantumaan ainakin kahden muun nuoren siilin kanssa, mikä ei yllättänyt ketään. Suurin keskittyi syömään kaikkea mikä ei juossut karkuun tarpeeksi nopeasti. Pienimmästä kuului vähiten. Se oli aina ollut sellainen. M´Emmi huomasi toisinaan pysähtyvänsä kuuntelemaan yön ääniä ja etsimään niiden joukosta tuttua hajua. Sitten se kirosi itsekseen ja jatkoi matkaa. Emoilu oli rasittava tapa. Siitä jäi oireita pitkäksi aikaa.
Lokakuun lopulla sää muuttui jälleen. Taivas painui matalammalle ja sade alkoi tulla kylmänä. M´Emmi huomasi ärtyvänsä tavallista helpommin. Jos etana liikkui väärässä paikassa, se ärsytti. Jos harakka rääkyi liian lähellä, se ärsytti. Jos joku toinen siili sattui kulkemaan liian lähellä reviirin rajaa, se ärsytti aivan helvetisti. Vanha vaiva nosti päätään taas. Sama sairaus, joka myöhemmin ilmenisi moottoripyörien, autojen ja kaikenlaisten kulkuvälineiden yhteydessä täydellisenä rattiraivona. Toistaiseksi se näkyi lähinnä siinä, että m´Emmi mutisi itsekseen ja tuijotti epäilyttävästi kaikkea liikkuvaa.
Eräänä iltana se oli palaamassa pihapiirin suunnalta, kun tuuli toi jälleen mukanaan öljyn hajun. Ei voimakkaana. Vain häivähdyksenä. Saman metallisen ja märän kankaan sävyn, joka oli seurannut sitä jo viikkoja. M´Emmi pysähtyi välittömästi. Sen kuono nousi ilmaan ja korvat kääntyivät eteenpäin. Haju tuli jostakin kauempaa pimeydestä. Ei moottoripyörän luota. Ei pihasta. Jostakin muualta.
Se seisoi pitkään paikallaan puuliiterin varjossa. Tuuli vaihtoi suuntaa ja haju katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Edessä näkyivät musta moottoripyörä, outo metallinen vaelluspesä ja pajan ovi. Kaikki näytti tavalliselta.
M´Emmi ei enää luottanut tavalliseen.
Liian monta kertaa juuri silloin, kun kaikki näytti normaalilta, jokin oli osoittautunut aivan muuksi. Ja mitä lähemmäs talvi tuli, sitä vahvemmaksi kasvoi tunne, että joku tai jokin seurasi samoja reittejä kuin se itse. Ei joka yö. Ei tarpeeksi usein jäädäkseen kiinni. Mutta riittävän usein, ettei asiaa voinut enää selittää sattumalla. Aurajoki ei kertonut mitään. Metsä ei kertonut mitään. Ja juuri siksi ne tuntuivat tietävän asiasta kaikkein eniten.