Lokakuu jatkui, mutta m´Emmin ajatukset eivät enää pyörineet pelkästään poikasten, etanoiden tai lähestyvän talven ympärillä. Aidatun pihan talo oli alkanut vetää sitä puoleensa samalla tavalla kuin karttakirja aikaisemmin. Siellä tapahtui jatkuvasti jotakin. Ihmiset kantoivat laatikoita, siirsivät tavaroita paikasta toiseen ja jättivät mitä ihmeellisimpiä tavaroita lojumaan paikkoihin, joihin järkevä eläin ei olisi jättänyt yhtään mitään. M´Emmi ei ollut järkevä eläin. Se oli utelias eläin, mikä oli usein paljon vaarallisempaa. Monena iltana se hiipi aidan alitse ja kierteli pihan reunaa tutkimassa uusia löytöjä. Jokaisen käynnin jälkeen pesään ilmestyi jotakin uutta. Turkoosi helmi. Kimalteleva muovinpalanen. Nauhanpätkä. Avaimenperän osa. Pieni metallinen koriste, jonka tarkoitusta kukaan ei enää tiennyt. Poikaset pitivät niitä roskina. M´Emmi piti niitä aarteina.

Poikaset olivat samaan aikaan kasvaneet siihen ikään, että niiden piti vähitellen häipyä omille teilleen. Luonto ei kysellyt mielipiteitä eikä järjestänyt jäähyväisjuhlia. Eräänä iltana suurin poikanen alkoi kulkea pellonreunaa pitkin omia reittejään. Keskimmäinen valtasi pusikon läheltä vanhan risukasan ympäristön ja käyttäytyi heti kuin olisi omistanut koko maakunnan. Pienin lähti viimeisenä. Se ei pitänyt meteliä asiasta, vaan katosi vähitellen kauemmas jokaisella yökierroksella. M´Emmi seurasi sivusta ja teki sen mitä siiliemot tekevät. Näytti missä ruoka liikkuu, missä ei kannata kulkea ja miten reviiri merkitään niin, että muut ymmärtävät pysyä helvetin kaukana. Muutamassa viikossa jokaisella oli omat kulkureittinsä, omat hajumerkkinsä ja omat näkymättömät "mun reviiri" -kylttinsä pitkin Aurajoen vartta. Kukaan ei niitä nähnyt, mutta kaikki lukivat ne.

Nahkaverstaan ulkopuolella oli usein tavaroita odottamassa siirtoa. Laatikoita, pusseja ja puolivalmiita paketteja. M´Emmi oppi nopeasti, että ihmisten kiire tarkoitti siilin mahdollisuutta. Kun väki meni kahville tai katosi hetkeksi sisälle, se ilmestyi paikalle kuin piikikäs verotarkastaja. Se tutki jokaisen laatikon kulmat, haisteli jokaisen pussin ja nyysi mukaansa kaiken mikä kimalsi vähänkään. Erityisesti turkoosi väri alkoi kiinnostaa sitä. Sille ei ollut mitään järkevää syytä. Se vain näytti hyvältä. Syksyn mittaan pesän nurkkaan kertyi pieni kasa kaikenlaista turkoosia romua, jonka rahallinen arvo oli käytännössä nolla mutta jonka omistaja olisi puolustanut vaikka mäyrää vastaan.

Pihan keskellä seisoi myös outo metallinen rakennelma, jota ihmiset näyttivät kohtelevan tärkeänä. M´Emmi ei tiennyt mikä se oli. Välillä se oli täynnä laatikoita, välillä tyhjä. Joskus se lähti pois ja palasi myöhemmin takaisin. Se haisi öljyltä, pölyltä, märältä pressulta, nahalta ja pitkiltä matkoilta. M´Emmi alkoi ajatella sitä jonkinlaisena vaeltavana pesänä, joka ei kuulunut kenellekään mutta jota kaikki käyttivät. Myöhemmin siitä tuli yksi sen suosikkipaikoista. Kun ihmiset pitivät taukoa tai hävisivät verstaan puolelle, se kiipesi tutkimaan rakennelmaa. Pressun alla maailma kuulosti erilaiselta. Vasaraniskut kaikuivat metallin läpi. Pajan ovi kävi. Jossakin pärähti moottori käyntiin. Siellä maatessaan m´Emmi sai joskus sellaisen tunteen, että koko hökötys oli matkalla johonkin, vaikka se seisoi paikallaan.

Alun perin m´Emmi oli ajatellut viettävänsä talven kivikasan läheisyydessä kuten kunnon siilin kuuluikin. Sitten se alkoi viettää enemmän aikaa pihapiirin ympärillä ja muutti mielensä. Puuliiterin alla oli kuivaa. Siellä oli lämmintä. Sieltä näki sekä mustan moottoripyörän että tuon oudon vaeltavan metallipesän. Lisäksi aivan läheltä löytyi pajan ovi, joka välillä jäi hetkeksi auki. Oven raosta näkyi sisälle nahkaverstaaseen. Nahka liikkui pöydältä toiselle. Työkalut kilahtelivat. Radiosta kuului välillä musiikkia ja välillä pelkkää puhetta. Se oli paljon kiinnostavampaa kuin tuijottaa märkää peltoa koko syksy.

Talon ympäristön tutkiminen muuttui lähes päivittäiseksi harrastukseksi. Terassin alapohja oli täynnä käytäviä, varjoja ja hajuja. Jokaisen laudan alla tuntui olevan oma pieni maailmansa. M´Emmi kierteli niitä ilta toisensa jälkeen. Välillä se löysi kuivuneen makkaranpalasen. Välillä kuoriaisen. Kerran se löysi grillin läheltä pudonneen kananpalan, jonka joku oli onnistunut tiputtamaan huomaamattaan. Se oli yksi syksyn parhaista löydöistä. M´Emmi söi sen pensaan suojassa ja päätti, että ihmiset olivat monella tavalla rasittavia, mutta ruokahävikissä niillä oli kiistattomia vahvuuksia.

Talon sisällä asui jotakin. Sen m´Emmi tiesi varmasti, vaikka ei tiennyt mitä. Pimeinä iltoina ikkunat hehkuivat kellertävää valoa, ja toisinaan niiden takana liikkui kaksi mustaa hahmoa. Ne eivät näyttäneet ihmisiltä. Ne eivät myöskään näyttäneet miltään sellaiselta eläimeltä, jota jokivarren pusikoissa tavallisesti tapasi. Joskus ne makasivat tuntikausia korkealla ikkunan tasolla liikkumatta lainkaan. Välillä toinen katosi näkyvistä ja ilmestyi myöhemmin aivan eri puolelle taloa kuin olisi kulkenut seinien läpi. M´Emmi ei pitänyt siitä. Eläinten kuului tulla pensaista, koloista tai ojista. Seinien sisältä ilmestyvissä olennoissa oli jotakin väärää.

Vuotta aikaisemmin, ensimmäisenä kesänään, se oli tavannut lähes valkoisen karvaisen eläimen. Paljon suuremman kuin yksikään siili. Eläin oli liikkunut lähes äänettömästi pitkin pihaa, ja silloin nuori m´Emmi oli tehnyt ainoan järkevän asian minkä nuori siili osasi tehdä. Se oli vetäytynyt täydelliseksi palloksi. Turkoosi kimalle oli välähtänyt piikkien välissä auringon osuessa siihen, ja se oli maannut liikkumatta niin kauan että jalat puutuivat. Valkoinen olento oli lopulta jatkanut matkaansa. Sen jälkeen m´Emmi suhtautui kaikkiin suuriin karvaisiin eläimiin samalla tavalla kuin ihminen suhtautuu sähkökaappiin, josta kuuluu välillä outoa surinaa. Parempi pitää vähän väliä.

Talon tienpuoleisella sivulla oli vielä yksi arvoitus. Kanaverkosta rakennettu suuri häkki, joka näytti jatkuvan osittain rakennuksen sisään. M´Emmi ei ymmärtänyt koko paikkaa. Eläimet olivat yleensä joko sisällä tai ulkona. Tämä paikka vaikutti olevan molempia yhtä aikaa. Mustat hahmot ilmestyivät sinne säännöllisesti, mutta mitään kulkureittiä ei löytynyt. Ei tunnelia. Ei koloa. Ei rikkinäistä verkkoa. Viikkojen tarkkailun jälkeen asia alkoi ärsyttää. Eläin ei voi vain ilmestyä paikalle tyhjästä. Se on luonnon sääntö. Silti nämä näyttivät tekevän juuri niin.

Erityisesti yksi ikkuna jäi vaivaamaan sitä. Tietystä kulmasta katsottuna ikkuna näytti avoimelta aukolta. Sen takana näkyi hämärä tila, eikä valo käyttäytynyt samalla tavalla kuin muualla. Eräänä iltana m´Emmi oli lähestynyt paikkaa pensaiden suojassa. Kaikki näytti siltä kuin siitä voisi kulkea läpi. Se oli ottanut muutaman askeleen lisää ja jatkanut suoraan kohti näkyvää aukkoa. Sitten maailma muuttui kovaksi. Otsassa jysähti niin että tähdet tanssivat silmissä. Ikkuna ei ollutkaan aukko. Se oli ihmisten petkutuslaite, jonka ainoa tarkoitus vaikutti olevan siilien nöyryyttäminen. Sen jälkeen m´Emmi alkoi epäillä, etteivät ihmisten rakennelmat aina näyttäneet siltä mitä ne oikeasti olivat.

Syksyn edetessä se huomasi tarkkailevansa taloa lähes yhtä paljon kuin jokivartta. Ei siksi että sitä kiinnostivat ihmiset. Ihmiset olivat enimmäkseen äänekkäitä, hajuisia ja kummallisen tehottomia olentoja, jotka siirtelivät samoja tavaroita paikasta toiseen päivästä toiseen. Mutta tässä paikassa oli jotakin muuta. Mustat hahmot ilmestyivät paikkoihin ilman näkyvää reittiä. Kanaverkkohäkki ei totellut normaalia järkeä. Musta moottoripyörä seisoi välillä päiviä liikkumatta ja katosi sitten yhtäkkiä. Ja aina silloin tällöin ilmaan nousi öljyn, metallin ja märän kankaan haju, vaikka ketään ei näkynyt missään. Silloin m´Emmi jäi seisomaan paikalleen kuono tuulessa, niskapiikit hieman koholla. Ei siksi että se olisi ollut peloissaan. Vaan siksi, että koko paikassa tuntui olevan jotakin, mikä tiesi enemmän kuin kertoi. Ja sellaiset asiat olivat yleensä joko erittäin kiinnostavia tai erittäin vaarallisia. Useimmiten molempia samaan aikaan.