Päivä 12 – Perjantai

Perkeleen lokit

Vanha emosiili oli suunnitellut aivan tavallisen yön. Tarkoitus oli käydä jokivarren kosteilla reunoilla syömässä muutama kastemato, tarkistaa yksi vanha ruokailupaikka ja palata ennen aamunkoittoa pesälle. Suunnitelma oli hyvä. Juuri siksi maailma päätti pilata sen.

Ensimmäinen lokki alkoi huutaa jo ennen puoltayötä. Sitten toinen vastasi. Kolmas liittyi mukaan vähän kauempana joen suunnassa. Hetken kuluttua koko hemmetin jokivarsi kuulosti siltä kuin joku olisi yrittänyt kuristaa polkupyörää täyden torin edessä. Vanha emosiili pysähtyi kesken ruokailun ja nosti kuononsa ilmaan. Lokit eivät yleensä riehuneet keskellä yötä ilman syytä. Ärsyttävää kyllä, syy saattoi olla mikä tahansa laarin kannesta maailmanloppuun.

Vanha siili lähti ääntä kohti enemmän ärsyyntyneenä kuin uteliaana. Joen mutkan lähellä löytyi vastaus. Rannassa lojui pieni moottorivene, jota ei ollut ollut siellä edellisenä yönä. Vene itsessään ei ollut ihmeellinen näky, mutta sen vieressä ollut mies oli. Vanha emosiili tunnisti hajun heti. Sama ihminen oli pyörinyt alueella muutaman kerran aikaisemminkin kevään aikana. Aina yksin. Aina pimeällä. Aina liian myöhään ollakseen tavallisella kalareissulla.

Mies ei kalastanut nytkään.

Se kaivoi jotakin veneestä, kantoi sen rantaan ja katosi hetkeksi pajupuskien sekaan. Kun se palasi takaisin, käsissä ei ollut enää mitään. Sen jälkeen se nousi veneeseen ja lähti joelle ilman että sytytti edes valoja. Lokit jatkoivat huutamistaan vielä pitkään sen jälkeen kun vene oli kadonnut mutkan taakse.

Vanha emosiili jäi paikoilleen haistelemaan ilmaa. Rannasta löytyi tuoreita jalanjälkiä, tupakantumppi ja maahan painunut kohta, johon oli selvästi jätetty jotakin painavaa. Se ei ymmärtänyt ihmisten asioita eikä ollut kiinnostunut ymmärtämäänkään, mutta sen verran se tiesi, ettei kukaan raahannut tavaraa keskellä yötä pajupuskan taakse huvin vuoksi.

Aamuyön puolella vanha siili palasi vielä samaan paikkaan. Se oli yksi niistä tavoista, joista se ei erityisesti pitänyt itsessään. Jos jokin alkoi vaivata, asia piti tarkistaa uudelleen. Pajupuskan alta löytyi tällä kertaa uusi haju. Ei voimakas eikä tuore, mutta riittävän selvä. Siili. Vieras siili. Sellainen, jota vanha emosiili ei tuntenut.

Nyt asia alkoi kunnolla vituttaa.

Ensin outo ihminen. Sitten keskellä yötä piilotettu tavara. Nyt vielä vieras siili samassa paikassa. Jokivarsi oli ollut vuosikausia melko yksinkertainen paikka elää. Ketut olivat kettuja, mäyrät mäyriä ja ihmiset ihmisiä. Kaikki tiesivät suunnilleen roolinsa. Nyt joku oli alkanut sotkea pakkaa.

Vanha emosiili lähti takaisin kohti peltoja, mutta sen ajatukset jäivät joenrantaan. Se ei tiennyt mitä rannassa oli tapahtunut eikä oikeastaan halunnutkaan tietää. Kokemus oli opettanut, että ihmisten salaisuuksista seurasi yleensä pelkkää ylimääräistä vaivaa. Silti se vilkaisi vielä kerran olkansa yli kohti pajupuskia.

Jokin oli muuttunut.

Mikä se oli, sitä ei vielä tiennyt.

Mutta jokin oli muuttunut.