ORAPIHLAJA-AIDAN TOISELLA PUOLELLA
Marraskuu oli jo melkein ovella, vaikka kukaan ei ollut sitä kutsunut. Yöt venyivät pitkiksi, maa muuttui raskaaksi ja kosteus löytyi aamuisin kaikkialta. Orapihlaja-aidat roikkuivat märkinä kuin vanhat työhaalarit sateen jälkeen. Lehtiä oli enää vähän jäljellä, ja nekin näyttivät siltä kuin olisivat luovuttaneet elämästä neuvottelematta. Talvipesä puuliiterin alla oli käytännössä valmis. Karttakirjan sivut peittivät osan seinistä. Nahkasuikaleet pitivät rakenteita kasassa. Turkoosit löydöt kiilsivät hämärässä siellä täällä kuin jonkin pienen rikollisjärjestön päämajan sisustusratkaisut. M´Emmi oli tyytyväinen. Se ei tietenkään olisi myöntänyt sitä ääneen. Tyytyväisyys kuulosti epäilyttävästi onnellisuudelta, ja onnellisuus oli yleensä ensimmäinen merkki siitä, että kohta joku menee pieleen.
Sinä iltana se oli tarkistamassa reviirinsä rajoja viimeisiä kertoja ennen talven kunnollista saapumista. Siilien maailma pieneni syksyllä. Kesällä kuljettiin pitkiä matkoja. Syksyllä alettiin miettiä, mistä keväällä heräisi, jos hyvin kävisi. Orapihlaja-aidan luona tuuli toi jälleen tutun hajun. Öljyä. Metallia. Märkää kangasta. Sama perhanan yhdistelmä, joka oli vaivannut sen päätä kuukausien ajan. Tällä kertaa hajun mukana tuli kuitenkin jotakin muuta. Uroksen haju. Vanhan uroksen. Sellaisen, joka ei enää juossut jokaisen naaraan perässä kuin aivoton torakka.
M´Emmi pysähtyi aidan omalle puolelle. Toisella puolella näkyi tumma hahmo. Sama arpikuonoinen kulkija, jonka se oli nähnyt sumussa aikaisemmin. Uros näytti siltä kuin elämä olisi yrittänyt tappaa sen useita kertoja ja joka kerta tullut siihen tulokseen, ettei vaiva ollut vaivan arvoinen. Korvassa oli repeämä. Piikit olivat kuluneet paikoitellen. Toisessa kyljessä näkyi vanha arpi, jonka alkuperää ei ollut vaikea arvailla. Se haisi edelleen moottoripyörältä.
Kumpikaan ei puhunut pitkään aikaan mitään. Orapihlajan oksat heiluivat niiden välissä. Kauempana varis yritti ilmeisesti kuolla äänekkäästi. Lopulta uros murahti jotakin moottoripyörästä. Ei koneesta itsestään, vaan siitä mitä sen mukana tuli. Matkoista. Hajusta. Paikoista, joissa kukaan ei tuntenut ketään. M´Emmi kuunteli hiljaa. Se ei ollut koskaan käynyt muutamaa peltoa kauempana. Silti jokin siinä puheessa tarttui. Ei sanat. Tunnelma. Ajatus siitä, että maailma ei ehkä loppunutkaan siihen mihin Aurajoen mutka loppui.
Uros kertoi joskus seuranneensa mustaa moottoripyörää pitkän matkan. Ei siksi että olisi pitänyt ihmisestä erityisesti. Ihmiset olivat ihmisiä. Meluisia, kömpelöitä ja jatkuvasti tavaroitaan hukkaavia eläimiä. Mutta moottoripyörä liikkui. Se vei paikkoihin. Sen mukana tuli uusia hajuja. Uusia maisemia. Uusia mahdollisuuksia joutua ongelmiin. Ja ongelmat olivat usein paljon kiinnostavampia kuin turvallisuus. M´Emmi huomasi nyökkäilevänsä. Se oli viettänyt koko syksyn puuliiterin alla juuri siksi, että moottoripyörän haju sai sen ajattelemaan jotakin, mitä se ei vielä osannut nimetä.
"Jos sää meinaat viettää koko elämäsi samassa pusikossa, ni sit sää voit unohtaa koko homman," uros murahti lopulta. "Mut jos sää aiot olla yks saatanan hankala tapaus, ni maailma alkaa vasta aidan takaa."
M´Emmi tuhahti. Se oli ehkä lähimpänä naurua, mihin se siihen aikaan elämästään pystyi. Aidan takaa. Se kuulosti yksinkertaiselta. Mutta samalla se kuulosti vaaralliselta. Ja juuri siksi kiinnostavalta. Järkevä siili rakentaisi pesänsä, söisi itsensä pyöreäksi ja menisi talviunille ajattelematta yhtään mitään. M´Emmi oli jo rakentanut pesänsä moottoripyörän viereen ja tapetoinut sen karttakirjalla. Järkevän siilin juna oli lähtenyt asemalta jo ajat sitten.
Kun ne lopulta erosivat, uros katosi pimeyteen yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. Öljyn haju jäi ilmaan vielä hetkeksi. M´Emmi palasi puuliiterin alle, kömpi pesäänsä ja kiersi itsensä kerälle karttakirjan sivujen keskelle. Tuuli ravisteli rakennuksia ulkopuolella. Jossakin talon suunnalla kolahti ovi. Musta moottoripyörä seisoi pimeässä paikoillaan kuin olisi odottanut jotakin.
Uni ei tullut heti.
M´Emmi tuijotti pitkään karttakirjan punaisia viivoja pesän seinällä. Se ajatteli poikasia, jotka olivat lähteneet omille reviireilleen. Se ajatteli arpinaamaista urosta aidan toisella puolella. Se ajatteli mustaa moottoripyörää, joka haisi paikoilta joissa se ei ollut koskaan käynyt. Sitten se kirosi hiljaa itsekseen muutaman oikein kauniin kirosanan, joita kukaan kunnollinen siili ei olisi käyttänyt. Sen jälkeen se sulki silmänsä.
Talvi oli tulossa. Pesä oli valmis. Aarteet olivat paikoillaan. Karttakirja oli seinissä.
Ja jossakin syvällä sen kiukkuisessa päässä kaikki palaset olivat jo kasassa, vaikka se ei vielä itse sitä ymmärtänyt. Se oli edelleen vain jokivarren naarassiili. Mutta enää se ei ollut pelkästään sitä. Se oli myös utelias, itsepäinen ja kroonisesti väärään suuntaan kiinnostunut kaikesta vaarallisesta. Se oli sellainen yhdistelmä, josta harvoin seurasi mitään rauhallista. Ja juuri siksi tulevat vuodet tulisivat olemaan aivan helvetin hankalia.
