Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 7
Ensimmäinen aamu
Yö on pitkä, eikä siinä nukuta kunnolla, vaikka kuinka yrittäisi uskotella itselleen muuta. Vanhan emon uni jää aina kevyeksi, ja sinä aamuna se on kevyempää kuin koskaan. Pesän sisällä haisee kostea sammal, oma väsynyt ruumis ja uusi elämä, joka tuhisee kylkeä vasten niin hennosti, että melkein pelottaa hengittää liian kovaa. Katson niitä kaikkia viittä ja tiedän heti, että maailma on muuttunut ilman että kukaan on kysynyt minulta lupaa. “No terve vaan, työmaa”, murahdan hiljaa ja työnnän kuivaa lehteä paremmin niiden ympärille. “Tästä se sit alkaa, eikä ykskään teistä tietenkään osaa edes kääntyä oikeeseen suuntaan ilman, että emo saa harmaita piikkejä.”
Poikaset ovat märkiä, sokeita ja aivan avuttomia, mutta jokaisessa on jo oma tapansa olla hankala. Yksi etsii maitoa väärästä suunnasta, toinen ryömii sisaruksensa päälle ja kolmas tuhisee niin päättäväisesti, että melkein naurattaa. Puraisen huultani, koska ei sovi heti ensimmäisenä aamuna hihittää omille poikasilleen, mutta pieni ääni karkaa silti. “Heh… voi perkele, sää et oo ollu maailmassa kahtakaan hetkee ja jo oot menossa väärinpäin.” Siirrän sen varovasti takaisin muiden viereen, ja se rauhoittuu kuin olisi itse keksinyt koko ratkaisun. Siinä kohtaa vahingonilo kutittaa kurkussa, mutta pidän sen enimmäkseen sisälläni, koska emo on muka arvokas olento, ainakin silloin kun kukaan ei näe paremmin.
Ensimmäinen aamu on yhtä aikaa pehmeä ja julma. Pehmeä siksi, että pesässä on lämpöä, maitoa ja viisi pientä hengitystä, jotka tekevät jokaisesta kivusta ja kolotuksesta merkityksellisen. Julma siksi, että tiedän heti, ettei oma elämäni kuulu enää minulle samalla tavalla kuin eilen. Selkä on jumissa, tassut särkee ja kylkeä vihloo, mutta vanhan siiliäidin piikinterävä muisti piirtää jo nyt jokaisen hajun talteen. “Noni, pysykää siinä. Ei maailma teitä vielä kaipaa, eikä maailma muutenkaan käyttäydy niin hyvin, että sinne kannattais kiirehtiä.” Sanon sen poikasille, vaikka ne eivät ymmärrä muuta kuin lämpimän äänen ja emon kyljen.
Sitten pesän suulle tulee haju, joka ei kuulu tähän aamuun. Ei ketun, ei mäyrän eikä kissan haju, vaan se sama outo yhdistelmä, jossa on öljyä, lämmintä metallia ja vanhaa nahkaa. Se on heikko, mutta aivan liian selvä ollakseen sattuma, ja niskapiikit nousevat ennen kuin ehdin edes päättää, olenko vihainen vai huolissani. “Jaahas… sää tiedät näköjään, että täällä tapahtui jotakin”, sanon hiljaa pimeään pesänsuuhun. Ulkona ei kuulu risahdustakaan, ei askelta eikä varjon liikettä, mutta juuri se tekee asiasta pahemman. Näkyvää kulkijaa voi purra, näkymätön jää mieleen ja alkaa maksaa vuokraa ilman lupaa.
En lähde ulos. En tietenkään lähde, koska vain täydellinen hölmö jättäisi vastasyntyneet yksin siksi, että joku arvoitus haisee pensaikossa. Käperryn poikasten ympärille tiukemmin, työnnän kuononi lähemmäs pienintä ja annan sen tuhista kylkeäni vasten. “Kuuntele ny, maailma”, mutisen niin matalalla äänellä, että se on enemmän ajatus kuin puhe. “Tänne ei tulla noin vaan. Ei tänään, ei huomenna eikä niin kauan ku mää hengitän.” Aamu alkaa pesän ulkopuolella aivan kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta minä tiedän paremmin, ja vanhan siiliäidin muisti alkaa laskea ensimmäistä jälkeä.
