Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 8

Ei ykskään yö mene suunnitelmien mukaan

Toinen yö poikasten kanssa opettaa enemmän kuin kymmenen kevättä yksin. Päivällä sitä kuvittelee, että nyt pesä on kunnossa, lehdet ovat paikoillaan ja kakarat nukkuvat tyytyväisinä aamuun asti. Voi hevon helvetti sentään, mikä harhaluulo. Ei siinä pesässä kukaan nuku samaa asentoa viittä minuuttia pidempään. Yksi ryömii kylkeä pitkin ylöspäin, toinen tunkee sisaruksensa alle ja kolmas huitoo tassuillaan kuin olisi painimassa näkymättömän mäyrän kanssa. Mää makaan keskellä sitä sekamelskaa ja mutisen itsekseni, että "teistä ei oo ykskään vielä nähny päivänkään vertaa maailmaa, mutta meteli on jo sellanen, että kohta naapurin pöllö tekee häiriöilmotuksen."

Pienin onnistuu ryömimään väärälle puolelle pesää eikä tajua itse olevansa eksyksissä. Se inisee niin surkeasti, että ensin meinaa sydän sulaa, mutta sitten huomaan, että koko sotku on sen ihan itse aiheuttama. Puren huulta niin kovaa, että poskea kirveltää. "No niin… kuka käski lähtee tutkimusmatkalle? Ei tää mikään perkeleen Aurajoen risteily oo." Työnnän sen varovasti takaisin sisarustensa viereen, ja heti kun lämpö osuu kylkeen, koko hätä unohtuu kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Siinä kohtaa hihitys karkaa väkisin. "Heh… käk… kyllä sää oot aikamoinen sankari. Eksyt kolmenkymmenen sentin matkalla ja luulet löytänees uuden mantereen."

Pesä hiljenee hetkeksi, mutta vain hetkeksi. Yksi alkaa hamuta maitoa väärästä suunnasta ja puskee toisen niskaan niin tarmokkaasti, että molemmat pyörähtävät ympäri. Mää huokaisen syvään ja pudistan päätäni. "Ei jumalauta… jos järkee vois imettää maidon mukana, ni mää tekisin sitä kaksinkertasen annoksen. Teillä on kaikilla hirvee kiire joka paikkaan, mut kukaan ei tiedä minne." Samaan aikaan huomaan itsekin hymyileväni. Näitä pieniä tolloja on mahdoton katsoa pitkään ilman, että alkaa huvittaa, vaikka kuinka yrittäisi pitää vanhan emon arvokkuutta yllä.

Kesken kaiken kuonooni osuu taas sama outo haju, joka on kulkenut kevään mukana kuin varjo. Märän maan ja sammaleen seasta nousee öljyn, lämpimän metallin ja vanhan nahan tuoksu, eikä sitä tarvitse enää arvailla. Painan korvat tarkasti kuuntelemaan, mutta ulkona on niin hiljaista, että se alkaa jo ärsyttää. "Jaahas… hiippaile vaan. Kyl mää tiedän, että sää oot siellä. Seuraavan kerran voisit vaikka kolauttaa oksaa, ettei vanhan emon tarvii arvuutella koko yötä." Vastausta ei kuulu, mutta en sitä odotakaan. Minä käperryn poikasteni ympärille entistä tiukemmin, suljen pesän suun viimeisillä kuivilla lehdillä ja päätän, että jos joku meinaa tulla liian lähelle, se saa ensin selittää asiansa minulle. Siihen hommaan ei muuten ihan jokainen kevätpelle ryhdy.