Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 25

Hiljainen joki

Jokainen vanha siili oppii kuuntelemaan jokea. Päivällä se pulisee omiaan eikä siitä paljon viisastu, mutta iltahämärässä se alkaa kertoa, onko kaikki kunnossa. Kun Aurajoki hiljenee liikaa, mää hiljenen sen mukana. Se ei oo koskaan tarkottanu mitään hyvää. "Kuunnelkaa ny korvillannekin välillä. Maailma puhuu koko ajan, mut jos vaan juoksee nokka maassa, ni kaikki tärkein menee ohi."

Poikaset eivät tietenkään kuuntele jokea. Ne kuuntelevat heinäsirkkoja, variksia ja omaa mahaansa. Seyks kuuntelee kaikkein vähiten mitään. "Missä se yks taas on? Mitä vittuu, Seyks?" Ei tarvitse kuin kääntää päätä vähän vasemmalle, niin siellä se jo seisoo joen reunalla tutkimassa omaa peilikuvaansa veden pinnasta. "No perkele… joko sää unohdit sen lätäkön? Vai kuvitteletko, et joki käyttäytyy paremmin?"

Mää kävelen sen viereen aivan rauhassa. Seyks kurkottaa vähän liian pitkälle, märkä savi pettää etutassujen alta ja koko kakara valahtaa mahalleen rantamutaan. Veteen se ei putoa, mutta kuraa riittää kuonosta hännänpäähän. Se nousee ylös niin loukkaantuneena, että näyttää siltä kuin koko Aurajoki olisi tehnyt sille henkilökohtaisen vääryyden. Minä puren huultani. "Heh… ei… älä ny…" Seyks ravistaa itseään, ja mutaa lentää suoraan minun poskeeni. Se oli siinä. "Käk-käk-käk… voi pyhä perkele! Sää et ees päässy jokeen asti ja onnistuit silti näyttämään siltä ku olisit uinu Turkuun ja takasin."

Muut poikaset pysähtyvät katsomaan veljeään niin vakavina, että melkein naurattaa vielä enemmän. Yksi niistä käy varovasti nuuhkaisemassa rantaa ja ottaa heti kaksi askelta taaksepäin. "Noin. Siinä oli päivän ainoo järkevä päätös. Joki on hyvä naapuri, mut se ei oo mikään leikkikaveri. Muistakaa se, ennen ku joku teistä päättää lähtee kalaa tervehtimään."

Juuri silloin joki hiljenee kokonaan. Ei kuulu veden liplatusta rantakiviin eikä ruokokaan enää heilu. Minä nostan kuononi ilmaan, eikä minun tarvitse edes miettiä, mitä seuraavaksi haistan. Märän saven ja jokiveden yläpuolella kulkee tuttu öljyn, lämpimän metallin ja nahan tuoksu. Se pysähtyy hetkeksi aivan vastarannalle ja jää siihen kuin kuuntelisi meitä. Minä en sano mitään pitkään aikaan. Vasta kun haju alkaa haihtua, mutisen hiljaa itsekseni: "Jaahas… sää seuraat vieläkin. Kyl mää alan uskoa, ettei Seyks oo sun mielest mikään tavallinen kakara."

Kerään poikaset takaisin veneen alle ennen kuin ilta ehtii pimetä kokonaan. Seyks kulkee viimeisenä, mutaa vieläkin piikeissään, mutta tällä kertaa se ei lähde omille teilleen. Vilkaisen sitä sivusilmällä ja hymähdän. "Hyvä. Joskus oppii yhdestäkin mutakylvystä. Tosin sun kohdallas en vielä menis vannomaan yhtään mitään."