Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 26

Kissan haju

On olemassa hajuja, joita ei tarvitse opetella. Ne tietää heti ensimmäisellä kerralla. Kettu haisee ketulta, mäyrä mäyrältä ja ihminen ihmiseltä, mutta kissa… se haisee aivan omanlaiseltaan. Siinä on lämmin turkki, saalistaja ja liika itseluottamus samassa paketissa. Sellasen hajun vanha siili tunnistaa vaikka keskellä talviunta. "Kuunnelkaa ny tarkkaan. Jos joskus opitte vaan yhen hajun ulkoa, ni opetelkaa tää. Tää ei oo semmonen, jonka perään lähetään kyselemään kuulumisia."

Ilta oli lämmin, ja poikaset tonkivat pihan reunaa toinen toistaan viisaampina. Yksi kaivoi kastematoa, toinen nuuski voikukan vartta ja kolmas oli löytänyt kuolleen kovakuoriaisen, jota pyöriteltiin kuin suurta aarretta. Mää pidin niitä silmällä ja annoin touhuta. Kaikkea ei tarvitse keskeyttää. Joskus oppii paremmin, kun saa itse ihmetellä. Sitten kuonooni osui se haju. Ei voimakkaana, vaan juuri sen verran, että niskapiikit kiristyivät saman tien.

"Mitä vittuu…"

Sanat karkasivat ennen kuin ehdin ajatella.

"Kissat."

Poikaset eivät ymmärtäneet mitään. Ne jatkoivat tonkimista kuin maailma olisi ollut edelleen yhtä turvallinen kuin hetkeä aikaisemmin.

"Missä se yks taas on?"

Ei näkynyt.

"Voi saatana… Seyks!"

Löysin sen pihan laidalta kulkemasta suoraan hajua kohti. Kuono maassa se eteni niin päättäväisenä, että maailma olisi saanut romahtaa ympäriltä ilman, että se olisi huomannut mitään.

"Mitä vittuu sää ny taas teet? Hajusta poispäin, eikä sitä kohti! Ei kissaa mennä etsimään. Kissa löytää kyllä ite."

Seyks pysähtyi vasta, kun tökkäsin sitä kuonolla kylkeen. Se katsoi minua hölmistyneenä, aivan kuin olisi ihmetellyt, miksi keskeytin maailman tärkeimmän tutkimuksen.

"Älä ny mulkoile. Mää pelastan tässä sun nahkaas, en omaani."

Juuri silloin pensaikon takaa kuului pieni rasahdus.

Kaikki viisi poikasta painautuivat vaistomaisesti maata vasten.

Hyvä.

Siinä sentään luonto teki työnsä.

Mää siirryin niiden eteen niin, että piikit osoittivat ulospäin. Rasahdus kuului uudestaan, mutta tällä kertaa siihen sekoittui tuttu ääni. Ei tassujen juoksua. Ei hyökkäystä.

Kissan kaulapannan pieni kilahdus.

"Hah…"

Puhalsin ilman ulos.

"Pidä se kellos vaan kaulas, karvakasa. Se on ainoo syy, miks sä et pääse yllättämään ketään."

Pensaikossa vilahti musta häntä ja sitten kaikki oli taas hiljaista.

Poikaset nostivat päätään yksitellen.

Seyks tietenkin ensimmäisenä.

"Ei. Alas."

Se painui takaisin maahan niin vastahakoisesti, että teki mieli nauraa.

"Heh…"

Ei vielä.

Kun olin aivan varma, että kissa oli mennyt menojaan, annoin luvan nousta.

"Noni. Siinä oli päivän oppitunti. Kastemadon kanssa voi hosua, heinäsirkalle voi hävitä ja lätäkköön voi pudottaa oman naamansa. Mutta kissan kanssa ei pelleillä. Jos joskus joudutte valitsemaan juoksemisen ja uteliaisuuden välillä, ni valitkaa se perkeleen juokseminen."

Kotimatkalla Seyks kulki aivan kiinni minun kyljessäni. Se ei kysellyt mitään eikä yrittänyt omille retkilleen. Vilkaisin sitä sivusilmällä ja hymyilin itsekseni.

"No niin… ehkä sää opit tän ilman, että sun tartti maksaa siitä nahallas. Se on vanhalle emolle ihan riittävän hyvä päivä."