Päivä 7 – Sunnuntai

Hiljainen jokivarsi

Jokivarsi oli viimein rauhoittunut.

Ei kokonaan. Ei Aurajoki koskaan ollut hiljainen. Jossakin molskahti kala. Jossakin rapisi myyrä. Ruovikosta kuului vesilinnun äkäistä mutinaa. Silti kevään helvetillinen sirkus oli ohi. Ei enää urosten yöllistä ravaamista. Ei puskissa pyöriviä rakkauden sankareita. Ei sitä loputonta puhinaa ja törmäilyä, joka sai koko jokivarren kuulostamaan siltä kuin joukko humalaisia olisi yrittänyt kasata peräkärryä pimeässä.

Vanha emosiili nousi joen penkalle vanhan pajun juurelle. Sama paikka oli ollut siinä kauemmin kuin suurin osa ihmisistä oli ollut hengissä. Pajun runko oli kierossa. Toinen puoli oli lahonnut vuosia sitten. Silti se seisoi siinä edelleen. Vanha siili arvosti sellaista. Maailma oli täynnä uusia hienoja virityksiä, jotka hajosivat kahdessa vuodessa. Vanha paju näytti paskalta mutta teki edelleen työnsä.

Aurajoki valui pimeässä hitaasti kohti merta. Vesi oli sateiden jäljiltä korkeammalla kuin viikko sitten. Rantapenkka oli paikoin pehmeää mutaa. Siilin tassut upposivat siihen juuri sen verran että kävely alkoi vituttaa. Toisaalta muta tarkoitti matoja. Mato tarkoitti ruokaa. Kaikkea ei voinut saada.

Joen toiselta puolelta kantautui ihmisten ääniä. Joku nauroi. Joku paiskasi auton oven kiinni. Sitten joku huusi jotakin, mitä ei kunnolla kuullut. Vanha siili pysähtyi kuuntelemaan. Hetken päästä kuului uusi oven paiskahdus ja äänenpainosta päätellen joku oli jälleen tehnyt jotakin saatanan typerää.

Se ei ollut yllätys.

Vanha siili oli seurannut ihmisiä vuosikausia. Ne rakensivat asioita joita eivät tarvinneet. Ostivat asioita joita eivät käyttäneet. Korjasivat tavaroita jotka olivat jo valmiiksi kunnossa. Ja sitten ne ihmettelivät miksi olivat väsyneitä. Jos siilit olisivat käyttäytyneet samalla tavalla, ne olisivat kuolleet sukupuuttoon jo silloin kun Aurajoessa uitettiin tukkeja.

Joen pinnassa välähti hetken kuunvalo pilvien välistä. Samassa vanha siili huomasi rannassa jotakin outoa. Ei vaarallista. Ei edes erityisen kiinnostavaa. Joku oli vain siirtänyt vanhan laudan paikkaan, jossa se ei ollut ollut edellisellä viikolla. Vanha siili jäi tuijottamaan sitä hetkeksi.

Sitten se tuhahti.

Siinä se taas oli.

Sama tauti kuin tyttärellä.

Normaali siili olisi jatkanut matkaa.

Vanha siili käveli laudan luokse tutkimaan asiaa.

Kun mitään erikoista ei löytynyt, se mulkaisi lautaa kuin syy olisi ollut sen ja jatkoi matkaa pitkin jokivartta.

Aurajoki lotisi pimeydessä. Kesäkuu oli vasta alussa. Edessä oli vielä pitkä kesä, monta ukkosta, monta kuivaa viikkoa ja aivan varmasti ainakin yksi sellainen katastrofi, jonka joku aiheuttaisi täysin omasta tyhmyydestään.

Kokemus ei kertonut mikä se olisi.

Kokemus kertoi ainoastaan sen, että kyllä se vielä tulee.