Vanhan siiliäidin päiväkirja – Luku 9

Kaksi syntytarinaa

Jos multa kysytään, poikaset syntyy pesään. Siihen se asia loppuu. Mutta eihän maailma koskaan jätä yksinkertasta asiaa rauhaan. Mitä vanhemmaks mää tuun, sitä enemmän kuulen kaikenlaisia ihmejuttuja siitä, missä muka yks tai toinen on syntyny. Voi perkele sentään. Kohta varmaan joku väittää kuoriutuneensa voikukasta. Totuus on yleensä tylsempi kuin tarinat, mutta tarinat jäävät elämään paljon sitkeämmin kuin totuus.

Mää makaan pesässä ja katselen viittä pientä piikkikasaa, jotka eivät vielä tiedä yhtään mitään elämästä. Yksi tuhisee, toinen potkii unissaan ja se pienin onnistuu taas kierähtämään pois rivistä. "No niin… taas sää lähit omille retkilles. Kyl mää tiedän, et maailma kiinnostaa, mut odota ny edes pari viikkoo ennen ku alat tutkimusmatkailijaks." Työnnän sen takaisin muiden viereen, ja se painaa kuononsa sisaruksen kylkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut. Hihitys nousee kurkkuun väkisin. "Heh… käk… siinä on sitkeä tapaus. Eksyy useemmin ku vanha ukko Turun torilta."

Pesän ulkopuolella maailma jatkaa omaa menoaan, mutta täällä sisällä aika kulkee ihan eri tahtiin. Jokainen inaus saa minut nostamaan päätäni, jokainen pieni liike kertoo, että kaikki on kunnossa. "Kuunnelkaa ny, kakarat. Te ette tätä vielä ymmärrä, mut emo tekee tääl enemmän ylitöitä ku koko Aurajoen varikset yhteensä. Ja ne sentään rääkyy työkseen." Oma puhe alkaa huvittaa niin paljon, että joudun taas pidättelemään naurua. "Käk… jos joskus opitte arvostamaan tätä palvelua, ni mää tarjoon itelleni ylimääräsen kastemadon."

Silti jokin kaihertaa mieltä. Sama outo haju käy pesän suulla jälleen kerran, vaikka kukaan ei näy. Märän maan, joen ja kevään keskeltä nousee tuttu vivahde, jossa on öljyä, lämmintä metallia ja vanhaa nahkaa. Se ei kuulu tähän paikkaan, eikä se kuulu tavalliseen siilin elämään. "Jaahas… sää et anna periks. Kyl määkin oon itsepäinen, mut sää alat päästä jo samoihin lukemiin." Jään kuuntelemaan pitkäksi aikaa, mutta metsä pysyy hiljaa. Juuri sellainen hiljaisuus on kaikkein vittumaisin, koska silloin ei tiedä, onko vaara mennyt vai vasta tulossa.

Katson vielä kerran poikasiani ja vedän ne lähemmäs kylkeäni. Mää en tiedä vielä, miksi juuri tämä poikue tuntuu erilaiselta, enkä osaa nimetä sitä tunnetta, joka pyörii niskapiikkien alla päivästä toiseen. Tiedän vain sen, että joskus ihmiset kertovat samoista tapahtumista kahta eri tarinaa. Vanhan siiliäidin piikin terävä muisti sanoo, että toinen niistä on totta ja toinen syntyy vasta myöhemmin. Se, kumpi jää elämään pidempään, ei ole enää minun päätettävissäni.