PÄIVÄ 1

KUN KAIKKI HELVETIN TOUHOTTAMINEN LOPPUU

Kesäkuun ensimmäinen päivä alkoi samalla tavalla kuin moni muukin päivä Aurajoen varressa. Aurinko nousi liian aikaisin, linnut pitivät aivan saatanallista meteliä ja kosteus nousi pellolta niin että koko jokivarsi haisi märältä mullalta. Mikään ei ollut erityisen kaunista eikä erityisen rumaa. Kaikki oli vain siinä. Vanha ratapenger seisoi paikallaan, Aurajoki virtasi omia aikojaan ja aidatun pihan nurkassa joku ihminen kolisteli jotakin sellaista, mikä varmasti oli sille itselleen tärkeää. M´Emmi makasi kivikasan suojassa tavallista pidempään ja kuunteli ympäristöä ennen kuin jaksoi edes nousta kunnolla hereille.

Kevään aikana jokivarressa oli pyörinyt enemmän uroksia kuin täysijärkinen siili olisi halunnut nähdä. Niitä oli tullut ojanreunoilta, metsän laidasta, ratapenkalta ja ties mistä. Osa oli ollut ihan kelvollisia tapauksia. Osa taas sellaisia, että niiden näkeminenkin aiheutti lähinnä myötähäpeää. Nyt viimeisetkin olivat vähitellen kadonneet omille teilleen. Ilma tuntui hiljaisemmalta. Ei oikeasti hiljaiselta, koska Aurajoen varressa mikään ei koskaan ollut hiljaista, mutta sellaiselta että jatkuva tuhina, pyöriminen ja hormonien aiheuttama yleinen sekoilu oli viimein loppunut.

M´Emmi kömpi ulos kivikasan varjosta ja venytteli hitaasti. Sen piikeissä näkyi edelleen keväinen turkoosi hohde, vaikka pöly ja siitepöly olivat himmentäneet sitä hieman. Se ravisteli itseään niin että muutama kuivunut heinä korskahti maahan. Sitten se lähti kulkemaan tuttua polkua pitkin kohti joen reunaa. Maa oli pehmeä sateiden jäljiltä. Voikukat olivat vallanneet pientareita. Jossakin kauempana varis rääkäisi niin pahasti, että kuulosti siltä kuin se olisi yrittänyt niellä vanhaa pakoputkea. M´Emmi nosti hetkeksi katseensa äänen suuntaan, totesi linnun olevan edelleen yhtä typerä kuin eilenkin ja jatkoi matkaansa.

Ruokaa löytyi helposti. Kastemadot olivat nousseet lähelle pintaa ja erilaisia ötököitä ryömi siellä täällä. Silti jokin tuntui hieman erilaiselta. M´Emmi huomasi väsyvänsä tavallista nopeammin. Se ei ollut vielä mitään suurta tai dramaattista. Se oli enemmänkin pieni ärsyttävä tunne, joka jäi pyörimään takaraivoon. Sellainen tunne kuin silloin kun tietää unohtaneensa jotakin tärkeää mutta ei vielä muista mitä. Se pysähtyi hetkeksi joen reunaan, joi vähän vettä ja katseli virtaavaa jokea. Aurajoki ei kertonut mitään. Se ei ollut koskaan kertonut.

Palatessaan takaisin kivikasalle M´Emmi huomasi aidatun pihan puolella liikettä. Nahkajaakko kantoi laatikoita peräkärryyn. Jotakin tapahtumaa varten siellä taas valmisteltiin tavaraa. Moottoripyörän haju leijui ilmassa kevyenä mutta tunnistettavana. Öljyä. Bensiiniä. Nahkaa. Metallia. M´Emmi pysähtyi hetkeksi haistelemaan ilmaa. Se ei ymmärtänyt miksi se piti siitä hajusta niin paljon. Se tiesi vain pitävänsä. Siinä oli jotakin samaa kuin karttakirjassa, jota se ei ollut vielä edes löytänyt. Jotakin mikä kuiskasi, että maailma ei loppunut tähän kivikasaan, tähän jokeen eikä tähän peltoon.

Kesäkuun ensimmäinen päivä kului ilman suuria tapahtumia. Kukaan ei kuollut. Kukaan ei joutunut ketun hampaisiin. Kukaan ei pudonnut jokeen eikä eksynyt metsään. Aurajoen mittapuulla se oli melkein ylellisyyttä. Illan tullessa M´Emmi käpertyi takaisin kivikasan suojaan ja kuunteli ympäristöä ennen nukahtamistaan. Jossakin kaukana junanvaunu kolahti ratapenkalla. Varikset lopettivat viimein huutamisensa. Joen pinnalla liikkui iltatuuli. Ja kaiken sen keskellä m´Emmille tuli ensimmäistä kertaa tunne, että kevät oli todella loppunut. Se ei vielä tiennyt mitä kesä toisi tullessaan, mutta ainakin yksi asia oli varma. Kaikki se helvetin touhottaminen oli viimein ohi, ja juuri silloin elämä yleensä keksi jotakin uutta riesaa tilalle.