KESÄKUUN LOPPU
Kesäkuu alkoi vähitellen kääntyä loppupuolelleen. Pellot olivat muuttuneet keväisestä ruskeasta vihreiksi, ja vilja kasvoi jo sen verran korkeaksi, että poikaset katosivat näkyvistä heti jos ne eksyivät väärälle puolelle pientaretta. Aurajoki virtasi edelleen samalla vanhalla kiireettömällä tavalla kuin ennenkin, mutta jokivarren maailma oli muuttunut muutamassa viikossa aivan toisen näköiseksi. Nokkoset olivat kasvaneet lähes poikasten korkuisiksi, horsmat nousivat päivä päivältä ylemmäs ja vanhan navetan ympärillä kaikki näytti siltä kuin luonto olisi yrittänyt peittää alleen jokaisen ihmisen jättämän virheen.
Poikaset söivät nykyään paljon muutakin kuin maitoa. Äiti antoi niiden edelleen käydä nisillä, mutta samalla se johdatti niitä ilta illan jälkeen paikkoihin, joista löytyi oikeaa ruokaa. Kastematoja, kovakuoriaisia, etanoita, toukkia ja kaikenlaisia pieniä eläviä otuksia, joiden kohtalona oli päätyä jonkun vatsaan. Luonto oli siinä suhteessa suoraviivainen paikka. Jos jokin liikkui liian hitaasti, joku söi sen ennemmin tai myöhemmin.
Vanhan navetan päädyssä lojui puoliksi hajonnut puulava, jonka alle kosteus kerääntyi lähes joka yö. Sen alta löytyi usein syötävää, ja poikaset olivat oppineet tarkistamaan paikan ensimmäisten joukossa. Eräänä iltana kaksi sisaruksista löysi saman lihavan kastemadon yhtä aikaa. Se johti välittömästi painiotteluun, jossa mato unohtui kokonaan ja molemmat osapuolet kierivät pitkin märkää multaa kuin humalaiset kylätappelijat juhannusyönä.
Äiti seurasi touhua hetken, nappasi kastemadon omaan suuhunsa ja söi sen ennen kuin kumpikaan ehti huomata mitä tapahtui. Kun poikaset viimein lopettivat nahistelun ja katsoivat ympärilleen, palkinto oli kadonnut. Siinä kohtaa kuului ensimmäinen selvästi tunnistettava protesti siitä samasta poikasesta, joka oli aiemmin oppinut sanan "helkkari" vanhalta traktorimieheltä.
"Perhana."
Sana tuli ulos vähän sammaltuneena ja väärällä painolla, mutta siinä se silti oli. Poikanen itse näytti yhtä yllättyneeltä kuin kaikki muutkin. Äiti pysähtyi kesken syömisen, nosti päätään ja katsoi poikasta pitkään.
Vanha siili oli viettänyt elämänsä ihmisten lähellä. Se oli kuullut navetan pihassa kiroilua, pellon laidalla kiroilua, konehallissa kiroilua ja joskus jopa kirkon parkkipaikalla kiroilua. Se tiesi hyvin, etteivät sanat olleet vaarallisia. Silti sitä alkoi vähitellen epäilyttää, että poikanen keräsi niitä päähänsä samalla tavalla kuin muut keräsivät kastematoja vatsaan.
Saman viikon aikana poikanen oppi jotakin muutakin. Ratapenkalta kulki iltaisin lähes samaan aikaan tavarajuna, jonka ääni kantautui navetalle asti. Muut poikaset reagoivat siihen edelleen samalla tavalla kuin ennenkin. Ne säpsähtivät vähän, kuuntelivat hetken ja jatkoivat sitten omia hommiaan. Tämä yksi taas tuntui tietävän junan tulon jo ennen kuin ääni kuului kunnolla.
Eräänä iltana se lopetti syömisen kesken kaiken, nosti kuononsa ilmaan ja jäi seisomaan paikalleen. Muut jatkoivat tonkimista vielä hyvän aikaa, mutta muutaman minuutin päästä ratapenkasta alkoi kuulua tuttu värinä ja juna lähestyi pimeydestä. Äiti huomasi asian tällä kertaa itsekin. Se ei pitänyt sitä erityisen tärkeänä, mutta painoi tapahtuman mieleensä samaan paikkaan kuin monta muutakin havaintoa tästä yhdestä poikasesta.
Kesäkuun viimeisinä öinä ilma muuttui raskaaksi ennen ukkosta. Taivaanrannassa välähteli joskus kaukana, ja kosteus tarttui turkkiin niin että koko pesue haisi aamuyöllä märältä heinältä. Poikaset nukkuivat aamut vanhan aamutakin alla kylki kyljessä, ja ämpäri kävi päivä päivältä pienemmäksi. Jokainen niistä kasvoi, vahvistui ja muuttui enemmän siilin näköiseksi, mutta samalla niiden erot alkoivat näkyä selvemmin.
Äiti huomasi, että yksi poikasista oli ahne, toinen varovainen, kolmas seurasi aina muita ja neljäs joutui jatkuvasti vaikeuksiin huolimattomuuttaan. Tämä viides oli hankalammin määriteltävä tapaus. Se söi hyvin, kasvoi hyvin ja pysyi terveenä, mutta sen päässä tuntui tapahtuvan jotakin sellaista, mitä vanha siili ei oikein osannut selittää. Se jäi kuuntelemaan asioita, joita muut eivät kuunnelleet. Se muisti asioita, jotka muut unohtivat. Ja nyt se oli vielä alkanut kerätä ihmisten kirosanojakin talteen kuin ne olisivat olleet jotakin arvokasta tavaraa.
