Elokuun ensimmäinen viikko jatkui sellaisena kuin elokuun ensimmäiset viikot yleensä jatkuivat. Päivällä tarkeni vielä hyvin, mutta yöllä maa alkoi jo vetää kylmää takaisin itseensä. Aamuisin heinät olivat märkiä, eikä se johtunut sateesta vaan siitä samasta kosteudesta, joka nousi Aurajoelta joka hemmetin yö. Jos makasi tarpeeksi kauan paikallaan, turkki kastui. Jos lähti liikkeelle, jalat kastuivat. Koko jokivarsi oli välillä yhtä märkää rättiä.

Poikaset olivat nyt siinä iässä, ettei äiti enää ehtinyt eikä jaksanut vahtia jokaista liikettä. Se tiesi kyllä missä ne suurin piirtein pyörivät, mutta jatkuva perässä juokseminen oli loppunut jo aikaa sitten. Jos joku katosi kymmeneksi minuutiksi, se ei ollut ongelma. Jos joku katosi tunniksi, sitten alkoi vähän vituttaa. Luonnossa kaikki ylimääräinen huoli oli yleensä merkki siitä, että kohta tapahtui jotakin vielä ikävämpää.

Ruokaa löytyi edelleen hyvin. Kastemadot nousivat sateen jälkeen pintaan, etanat söivät marjoja pensaiden alla ja kompostikasan reunalla kuhisi kaikenlaista pientä elävää. Muut poikaset suhtautuivat asiaan juuri niin kuin terve järki käski. Ne söivät mitä löysivät ja jatkoivat matkaa. Se yksi sama poikanen käyttäytyi taas omalla tavallaan.

Eräänä yönä se löysi vanhan omenapuun alta pudonneen omenan. Omena oli saanut jo vähän osumaa. Ampiaiset kävivät siinä, toinen kylki oli pehmennyt ja joku lintu oli nokkinut siihen reiän. Tavallinen siili olisi haistanut sen kerran ja jatkanut matkaa kohti jotakin oikeaa ruokaa. Tämä yksi jäi pyörimään omenan ympärille pitkäksi aikaa. Se maistoi sitä, kiersi sen ympäri, haisteli sitä uudelleen ja söi lopulta vähän lisää.

Äiti osui paikalle juuri silloin.

"Mitä sää ny taas sähläät?"

Poikanen nosti päänsä.

"Omena."

"Joovai. Ja mää olen sitte höyrylaiva."

Vanha siili jatkoi matkaa ja poikanen tuli lopulta perässä. Silti se vilkaisi vielä kerran taakseen. Sillä oli semmone pirun rasittava tapa tehdä niin. Se ei koskaan tuntunut olevan kokonaan siinä missä oli.

Aidatun pihan toisella puolella elämä kulki omia latujaan. Kettu kävi öisin pellon reunassa lähes joka päivä. Sen hajun oppi tuntemaan nopeasti. Se oli semmone haju, joka sai vanhan siilin pysähtymään kesken kaiken. Kerran pihan yläpuolella kaarteli huuhkaja niin matalalla, että äiti käski koko pesueen pusikkoon ennen kuin kukaan ehti kysyä mitään. Eivät siilit huuhkajalle mitään herkkuruokaa olleet, mutta nälkäinen peto söi mitä sai kiinni.

Ihmiset aiheuttivat omat ongelmansa. Ruohonleikkurit pärisivät, koirat juoksivat pihoilla ja välillä joku jätti portin auki niin että maailma muuttui hetkeksi paljon isommaksi ja paljon vaarallisemmaksi. Eräänä iltana poikaset löysivät aidan vierestä reiän, jonka kautta olisi päässyt helposti ulos.

Neljä poikasta vilkaisi reikää ja jatkoi syömistä.

Se yksi jäi siihen.

Äiti huomasi tilanteen jo kaukaa.

"Elä ny saatana."

Poikanen käänsi päätään.

"Siel on jotai."

"Niin on. Ongelmii."

Poikanen mietti asiaa ehkä kolme sekuntia, ryömi reiästä läpi ja katosi horsmien sekaan.

Vanha siili päästi semmoisen äänen, jonka jokainen vanhempi eläin maailmassa tuntee. Se ei ollut huokaus eikä kirosana. Se oli ääni, joka tarkoitti että elämästä oli juuri tullut tarpeettoman hankalaa.

Poikanen löytyi varttia myöhemmin vanhan ojan reunalta. Se ei ollut eksynyt eikä pulassa. Se seisoi paikallaan ja tuijotti jotakin. Äiti seurasi katsetta ja näki vanhan ratapölkyn, puoliksi maahan painuneen. Ei mitään muuta. Ei ruokaa. Ei vaaraa. Ei yhtään mitään järkevää syytä olla siellä.

"Mitä vittua sää oikein katot?"

Poikanen vilkaisi ratapölkkyä.

Sitten äitiä.

Sitten ratapölkkyä uudelleen.

"En tiiä."

Siinä vaiheessa vanha siili oli melkein valmis luovuttamaan.

Paluumatkalla poikanen pysähtyi vielä kuuntelemaan junaa. Juna oli kilometrien päässä, mutta maa kertoi sen tulosta jo hyvissä ajoin. Muut poikaset eivät edes nostaneet päätään. Tämä yksi pysähtyi aina. Se kuunteli. Se muisti. Se keräsi ääniä päähänsä samalla tavalla kuin muut keräsivät rasvaa talvea varten.

Aurajoen rannassa ilta pimeni vähän aikaisemmin kuin viikkoa aiemmin. Sirkat pitivät meteliään, sammakot mölisivät ojissa ja jokivarren sumu alkoi nousta taas pelloille. Veneen alle palasi viisi poikasta, jotka näyttivät ulospäin aivan tavallisilta siileiltä.

Äiti tiesi paremmin.

Neljä niistä oli juuri sellaisia kuin siilin kuuluikin olla. Ne söivät, kasvoivat ja pysyivät hengissä parhaansa mukaan.

Se viides oli semmone tapaus, että siitä ei ottanut pirukaan selvää.