Luku 5

Etananiityt

Yksisarvinen jatkoi matkaa rauhallista vauhtia pitkin mutkittelevaa maantietä. Mää istuin satulassa kimaltava käsilaukku sylissäni ja kuuntelin, kuinka ökypaperi rapisi aina pienissä töyssyissä. Se kuulosti siltä kuin se olisi odottanut omaa vuoroaan, eikä mulla ollut mitään syytä kiirehtiä sitä.

Tien varressa seisoi vanha puinen opaste, jossa luki ETANANIITYT. Yksisarvinen kääntyi hiekkatielle, jonka reunoilla kasvoi korkeaa heinää ja kukkia niin paljon, että niistä olisi saanut kokonaisen siilipalvelun ruokalistan, jos joku olisi viitsinyt kerätä. Se pysähtyi varjoisan tammen alle, ja läheisellä retkeilyautolla kahvia keittänyt pariskunta tervehti meitä ystävällisesti jatkaen sitten keskusteluaan säästä.

– Onks ne oikeita etanoita? mää kysyin.

– Alueella tavataan useita kotoperäisiä lajeja, yksisarvinen vastasi. – Palveluun kuuluu opastettu katselu.

– Hyvä. Mää tykkään kohteist, jois on selkee käyttömahdollisuus.

Yksisarvinen merkitsi jotain pieneen muistivihkoonsa. Sen kannessa luki Asiakaspalaute, mutta se ei kysynyt tarkennusta. Premium-palvelussa näytettiin tietävän, ettei kaikkia asioita kannattanut pyytää asiakkaalta uudestaan, jos vastaus oli jo selvästi nähtävissä.

Pitkospuut johdattivat kostealle niitylle, jossa ilta-aurinko sai kastepisarat kimaltamaan. Etanoita näkyi heinänkorsilla, lehtien alla ja sammaleen seassa; ruskeita, raidallisia ja yksi niin pullea, että se eteni kuin sillä olisi ollut koko päivän aikataulu aivan itsellään. Luontovalvoja seisoi katselulavan vieressä ja kertoi retkeilijäryhmälle, ettei alueelta saanut poimia kasveja eikä häiritä eläimiä.

Opastaulun alareunassa luki pienemmällä tekstillä: Luonnollinen ravinnonhankinta sallittu alueen alkuperäislajeille.

Mää luin kohdan kahteen kertaan. Sitten katsoin yksisarvista.

– Tääl on järkevä hallinto.

– Alueen säännöt on laadittu paikalliset olosuhteet huomioiden, se sanoi.

– Näkyy. Ihmisetkin pääsee katsomaan, eikä siilien tartte teeskennellä et ne tuli tänne vain kulttuurin takii.

Luontovalvoja vilkaisi mua, käsilaukkua ja yksisarvista. Hän nyökkäsi kerran sillä ilmeellä, jolla ihminen hyväksyy tilanteen, kun se on jo liian pitkällä selitettäväksi. Retkeilijäryhmä jatkoi pitkospuita pitkin, yksi lapsi osoitti etanaa ja hänen isänsä kumartui katsomaan sitä yhtä vakavana kuin kyse olisi ollut harvinaisesta museoesineestä.

Mää laskeuduin varovasti pitkospuilta heinikkoon. Ensimmäinen etana oli lehdellä aivan näkyvissä, ja ennen kuin söin sen, nyökkäsin kohteliaasti niitylle. Se tuntui reilulta, koska olin kuitenkin vieras. Toinen löytyi sammaleen reunasta ja kolmas yritti kovasti edetä kohti kivensyrjää, mutta sen matkasuunnitelma loppui kesken.

Yksisarvinen odotti pitkospuiden päässä aivan rauhassa. Se ei hoputtanut, kommentoinut ruokalistaa eikä kysynyt, paljonko aikaa vielä menisi. Kauempana retkeilyauton kahvinkeitin päästi höyryä, tammen oksalla varis ravisteli höyhenensä järjestykseen ja ilta painui vähitellen alemmas niityn ylle.

Kun palasin polulle, pyyhin kuononi heinänkorteen ja nostin kimaltavan käsilaukun takaisin olalleni. Ökypaperi rapisi laukussa yhtä arvokkaasti kuin lähtiessäkin, vaikka mää olin juuri saanut iltapalan ilman pankkia, SumUpia tai ensimmäistäkään maksua.

– Kannattiko pysähtyä? yksisarvinen kysyi.

– Kannatti, mää sanoin. – Tää on paras nähtävyys, mis mää oon ikinä käyny.

Yksisarvinen nyökkäsi, kuin olisi saanut juuri odottamansa arvion. Se auttoi mut takaisin satulaan ja kääntyi kohti maantietä, jossa seuraava ruskea opaste odotti jo mutkan takana.

Siinä luki MATOFARMI.

– No nyt alkaa näyttää oikeelta Premium-kierrokselt, mää totesin.