Rahan oivaltaminen

Seuraavana aamuna kimaltava käsilaukku oli mun vieressä ruokapöydällä. Hellulandian teltta oli pakattu laatikoihin, SumUp lepäsi laturissa ja Nahkajaakko joi kahvia aivan kuin edellisen päivän taloudellinen vastuu ei olisi muuttanut meidän asemaa yhteiskunnassa mitenkään. Käsilaukun sisältä kuului tuttu rapahdus, kun työnsin kuonon kannen alle ja nostin ökypaperin pöydälle. Turkoosissa paperissa oli mun oma kuva, arvo 1000 euroa ja huomattavasti enemmän kimallusta kuin tavallisessa maksuvälineessä.

Mää katsoin ökypaperin kuvaa ja sitten omaa naamaani ikkunan heijastuksesta. Kuva oli onnistunut, vaikka siinä oli ehkä hiukan arvokkaampi ilme kuin mulla heti aamusta. Nahkajaakko siirsi kahvikuppiaan kauemmas, ettei paperiin tulisi rinkulaa, ja jatkoi leivän voitelua. Ulkona naakka pudotti räystäältä sammalta, pihalla kulki roska-auto ja keittiön kello naksahti merkiksi siitä, että minuutti vaihtui ilman erillistä juhlatilaisuutta.

– Paljonks tuol saa? mää kysyin.

– Riippuu siitä, mitä ostat.

– Siin lukee tuhat. Eiks se tiedä itte?

– Ei raha mitään tiedä.

– No hyvä järjestelmä.

Tää ei varsinaisesti selventänyt asiaa, mutta ihmisten raha näytti muutenkin perustuvan siihen, ettei kukaan sanonut suoraan mitään. Eilen samalla paperilla olisi saanut rannekkeita, ruokaa tai ehkä kokonaisen kojullisen tavaraa. Tänään sen arvo riippui käyttökohteesta, huomenna mahdollisesti säästä ja torstaina siitä, muistiko joku tunnuslukunsa. Ökypaperi rapisi tassun alla arvokkaasti, ja jääkaappi käynnistyi taustalla kuin olisi hyväksynyt johtopäätöksen.

Nahkajaakko selitti, että tuhannella eurolla sai paljon pieniä asioita tai yhden isomman asian.

– Montaks matoo?

– Tarpeeks.

– Paljon se on?

– En mää tiedä matojen päivän hintaa.

– Et sää sit tiedä rahastakaan.

Nahkajaakko jatkoi leipänsä voitelua. Tarpeeks oli hänen virallinen mittayksikkönsä aina silloin, kun tarkkaa vastausta ei ollut tulossa. Pihalla harakka käveli nurmikon poikki, löysi yhden kastemadon täysin ilman rahaa ja poistui paikalta tyytyväisenä. Matomarkkinat näyttivät toimivan paremmin ilman ihmisiä.

Mää aloin laskea. Yhdellä ökypaperilla voisi saada ruokaa, pesätarvikkeita, boba-teetä ja ehkä jonkun hoitamaan poikasia siksi aikaa, kun mää kävisin katsomassa maailmaa. Jos kaikkea ei tarvinnut ostaa samasta paikasta, paperin voisi jakaa pienempiin rahoihin ja antaa niitä eri ihmisille.

Katsoin ökypaperia.

Sitten saksia.

Nahkajaakko laski veitsen pöydälle.

– Et leikkaa sitä.

– Mää jaan sen pienempiin rahoihin.

– Pankki hoitaa sen.

– Miks pankki haluaa mun paperin?

– Se on pankin työ.

– Ottaa muilta rahat?

– Tavallaan.

– Rehellistä porukkaa.

Ihmisillä oli siis erityinen rakennus, johon vietiin rahaa, jotta sen sai takaisin hankalammassa muodossa. Mää hyväksyin tämän nopeasti, sillä samat ihmiset veivät myös ehjät autonsa huoltoon ja maksoivat siitä, että saivat ne myöhemmin takaisin.

SumUp sanoi keittiön tasolla PLING, vaikka kukaan ei koskenut siihen. Nahkajaakko vilkaisi laitetta.

– Sinne tuli maksu verkkokaupasta.

– Mistä se tuli?

– Asiakkaalta.

– Missä se on?

– En mää tiedä.

– Mitä se osti?

Nahkajaakko katsoi näyttöä.

– Kellonrannekkeen.

– Missä se on?

– Varastossa.

– Eli asiakas ei oo täällä, ranneke ei oo lähteny mihinkään ja raha tuli jo?

– Juu.

– Mut mun paperi ei kelpaa?

– Ei välttämättä.

– Vittu mikä järjestelmä.

Nyt rahaa saattoi siis ilmestyä huoneeseen ilman asiakasta, tavaraa tai näkyvää paperia. Mää menin SumUpin luo, mutta näytöllä ei näkynyt muuta kuin numeroita ja vihreä merkki. Kimaltavassa käsilaukussa ökypaperi rapisi, laite oli juuri sanonut PLING, eikä kumpikaan näyttänyt syötävältä. Silti niiden avulla sai ruokaa, mikä oli jo melko lähellä taikuutta, vaikka Nahkajaakko kutsui sitä kaupankäynniksi.

Kokeilin asiaa käytännössä ja työnsin ökypaperia häntä kohti.

– Yks herkkutikku, kaks matoo ja kyyti paikkaan, missä rahaa oikeesti tarvitaan.

Nahkajaakko katsoi paperia. Sitten mua. Sitten taas paperia.

– Ei käy.

– Siin lukee tuhat euroa.

– Niin lukee.

– Siin on mun kuva.

– Senkin mää nään.

– Mitä siit sit puuttuu?

– Se, et se olis oikeeta rahaa.

– Kenen mielestä?

– Kaikkien muiden.

Tässä kohtaa järjestelmään tuli ensimmäinen vakava puute. Jos paperissa oli numero, euroja ja asiallinen kuva, sen olisi mun mielestä pitänyt riittää. Nahkajaakko sanoi, että rahan arvo syntyi yhteisestä sopimuksesta.

– Missä semmonen sovittiin?

– En mää tiedä.

– Olit sää paikalla?

– En.

– Oliks Äipä?

– Tuskin.

– Mua ei ainakaan kutsuttu.

Pihalla naakat kokoontuivat omenapuun alle ja sopivat keskenään aivan hyvin siitä, kuka sai leivänpalan. Niillä ei ollut pankkia, SumUpia eikä yhtäkään ökypaperia. Vähän huutoa siinä tuli, mutta päätös syntyi nopeasti eikä kukaan tarvinnut tunnuslukua.

Mää laitoin ökypaperin takaisin kimaltavaan käsilaukkuun. Vaikka sillä ei ehkä voinut maksaa tavallisessa kaupassa, se oli selvästi arvokas. Siinä oli mun kuva, Nahkajaakko oli siirtänyt kahvinsa sen tieltä ja lisäksi se oli mun hallussa, mikä on omistamisen tärkein vaihe.

Käsilaukku sulkeutui napsahtaen. SumUp sanoi taas PLING, ja pajan terassin alta kuului mun kahden poikasen aamupaini.

– Mulla on rahaa, mää ilmoitin.

– Sulla on ökypaperi.

– Siin lukee rahaa.

– Se ei tee siitä rahaa.

– Kyl se enemmän rahalta näyttää ku toi sun pling.

Nahkajaakolla ei ollut siihen kunnollista vastausta. Hän nosti kahvikupin huulilleen ja katsoi ikkunasta ulos kuin pihan naakat olisivat yhtäkkiä vaatineet hänen täyden huomionsa.

Mää pidin käsilaukkua tassujen välissä ja kuuntelin ökypaperin rapinaa. Olin nyt ymmärtänyt rahasta olennaisen: ihmiset olivat sopineet, että tietyillä papereilla sai tavaraa, näkymätön raha sanoi PLING ja mun oma ökypaperi oli arvokas ainakin mulle.

Se riitti oikein hyvin yhden aamun oivalluksiksi.

Seuraavaksi veisin ökypaperin Äipälle nähtäväksi. Jos joku osasi arvioida asian ilman pankkia, tunnuslukua ja turhaa paskanjauhantaa, niin Äippä.