HEINÄKUUN LOPPU

Heinäkuun loppu hiipi paikalle samalla tavalla kuin kaikki muutkin vuodenajat. Yhtenä iltana huomasi, että pimeä tuli vähän aikaisemmin kuin viikko sitten. Toisena iltana huomasi, että ilma ei enää pysynyt lämpimänä koko yötä. Aurajoen varressa kasvit rehottivat edelleen täysillä, mutta jossakin taustalla tuntui jo syksyn ensimmäinen henkäys. Ei mikään suuri asia. Semmone pieni muistutus siitä, ettei kesäkään ikuisesti jatku.

Veneen alla elämä alkoi muuttua. Poikaset eivät enää näyttäneet poikasilta samalla tavalla kuin alkukesästä. Ne olivat kasvaneet, vahvistuneet ja oppineet löytämään ruokaa omin päin. Äiti kulki edelleen mukana, mutta jatkuva paimentaminen väheni viikko viikolta. Joskus koko pesue hajaantui pitkin aidattua pihaa ja jokainen tonki ruokaa omalla suunnallaan. Silti ne palasivat vielä yöksi samaan paikkaan, veneen alle, missä vanha tervainen puu piti kosteuden loitommalla ja tarjosi edes jonkinlaista suojaa maailmalta.

Pihan reunalla kasvoi mustaherukkaa, punaista viinimarjaa ja muutama vanha karviaispensas. Marjat eivät olleet siilien pääruokaa, mutta niitä putoili maahan enemmän kuin kukaan jaksoi kerätä. Ampiaiset kävivät niissä ensin, etanat seuraavaksi ja välillä joku siili maisteli siinä sivussa. Muut poikaset söivät marjan jos sattuivat osumaan sen kohdalle. Se sama poikanen taas pysähtyi tutkimaan niitä kuin olisi ollut joku hemmetin ruokakriitikko. Se maistoi yhtä, jätti toisen syömättä ja palasi joskus myöhemmin katsomaan oliko kolmas muuttunut paremmaksi.

Äiti ei ymmärtänyt sellaista käytöstä lainkaan.

Vanhan siilin mielestä ruoan tehtävä oli mennä vatsaan eikä aiheuttaa pohdintaa. Jos joku toukka oli lihava, se syötiin. Jos etana oli tarpeeksi hidas, se syötiin. Jos marja oli syötävä, se syötiin. Koko asia oli sillä selvä. Tämä yksi poikanen vaikutti välillä käyttävän enemmän aikaa ruoan tutkimiseen kuin syömiseen.

Aidatun pihan ulkopuolella maailma oli muuttunut äänekkäämmäksi. Viljapelloilla kulki koneita lähes päivittäin. Traktorit vetivät kärryjä, puimureita huollettiin ja konehalleista kuului metallin kolinaa pitkälle iltaan. Välillä ruohonleikkuri pärisi pihassa niin pitkään, että äiti meinasi menettää hermonsa koko vehkeeseen. Kone ei ollut peto eikä saalistaja, mutta se oli juuri sellainen ihmisten keksintö, joka tappoi vahingossa enemmän eläimiä kuin moni oikea vihollinen.

Eräänä iltana ruohonleikkuri tuli aidatun pihan puolelle samaan aikaan kun poikaset etsivät ruokaa. Äiti keräsi pesueen nopeasti kasaan ja johdatti sen veneen alle odottamaan. Neljä poikasta pysyi siellä mukisematta. Se viides ryömi vähän ulommas ja jäi seuraamaan konetta heinien seasta niin keskittyneesti, että äiti joutui käymään hakemassa sen takaisin kahdesti.

"Sää et kyl osaa olla missää turvas."

Poikanen ei näyttänyt ottavan kommenttia erityisen vakavasti.

Heinäkuun viimeisillä viikoilla myös vihollisia näkyi enemmän. Kettu kulki lähes joka yö pellon reunassa. Sen haju löytyi aidan takaa vähän väliä. Eräänä aamuna pihan laidalta löytyi pöllön sulka. Toisena aamuna äiti löysi mäyrän jäljet ojan reunasta. Mikään niistä ei tarkoittanut välitöntä vaaraa, mutta ne muistuttivat siitä, että maailma oli edelleen sama paikka kuin ennenkin. Eläin sai olla hetken rauhassa ja seuraavassa hetkessä joku yritti syödä sen.

Poikanen, jonka piikeissä näkyi kosteina aamuina se outo turkoosi välähdys, ei näyttänyt välittävän asiasta sen enempää kuin muistakaan murheista. Eräänä yönä se seurasi yksinään ojan vartta paljon pidemmälle kuin aikaisemmin. Se löysi vanhan sillanpohjan, puoliksi romahtaneen laiturin ja kasan jokeen ajautuneita lautoja. Kun se palasi takaisin veneelle juuri ennen aamunkoittoa, sen piikit olivat täynnä hämähäkinseittejä, mutaa ja kuivuneita kasvinpaloja.

Äiti haistoi sen heti.

"Sää oot taas ollu jossai missä ei olis tarvinnu olla."

Poikanen söi löytämänsä kastemadon eikä näyttänyt kokevan tarpeelliseksi puolustaa itseään.

Elokuu lähestyi päivä päivältä. Vanha siili tiesi mitä se tarkoitti. Poikasten piti alkaa kerätä painoa, oppia omilleen ja valmistautua siihen, että maailma ei enää pitkään pyörisi niiden ympärillä. Kesä oli ollut pitkä sarja uusia hajuja, ääniä ja löytöjä. Syksy olisi paljon käytännöllisempi vuodenaika.

Silti äiti huomasi välillä katsovansa sitä yhtä poikasta vähän pidempään kuin muita. Ei turkoosin välähdyksen takia eikä siksi, että se keräili ihmisten kirosanoja päähänsä. Vaan siksi, että siinä missä muut poikaset näyttivät etsivän ruokaa, suojaa ja seuraavaa nukkumapaikkaa, tämä yksi näytti etsivän jotakin muuta. Vanha siili ei osannut sanoa mitä se oli, eikä sellaisille asioille yleensä löytynyt luonnossa aikaa. Silti tunne jäi vaivaamaan samalla tavalla kuin pieni kivi tassun alla. Jokin siinä poikasessa kulki jatkuvasti kohti seuraavaa mutkaa, vaikka edellinenkään ei ollut vielä jäänyt taakse.