Sade oli jättänyt jälkensä kaikkialle. Vanhan navetan takana maa oli pehmeää kuin märkä leipätaikina ja jokainen poikanen onnistui likaamaan itsensä tavalla tai toisella ennen kuin yö oli kunnolla edes alkanut. Ojan reunat valuivat savea, ratapenkalla seisoi vesilammikoita ja heinikko roiski vettä turkille jokaisella askeleella. Jos joku poikasista kuvitteli viettävänsä siistin päivän, sellainen ajatus kuoli nopeasti.

Äiti johdatti pesueen kohti jokivarren pusikoita, koska sateen jälkeen ruokaa löytyi yleensä hyvin. Kastemadot nousivat pintaan, etanat liikkuivat joka paikassa ja märän maan alta löytyi kaikenlaista syötävää. Poikaset hajaantuivat omiin suuntiinsa heti kun lupa siihen tuli. Yksi kaivoi matoja, yksi jahtasi kovakuoriaista ja kaksi muuta päätyi tappelemaan samasta etanasta niin kiihkeästi, että etana ehti paeta koko tilanteesta.

Se sama poikanen löytyi vähän myöhemmin paikasta, jossa ei ollut ruokaa eikä mitään muutakaan hyödyllistä. Vanhan ratapölkyn vieressä lojui ruostunut mutteri, puoliksi saveen painuneena. Poikanen istui sen vieressä kuono ilmassa ja pyöritteli metallin hajua sieraimissaan kuin olisi yrittänyt ratkaista jotakin suurta arvoitusta. Äiti käveli ohi, katsoi näkyä hetken ja jatkoi matkaa. Vanhan siilin kokemuksella osa asioista ei parantunut komentamalla.

Yön edetessä pilvet hajosivat ja kuu tuli näkyviin. Märät pellot kiilsivät himmeästi ja Aurajoki näytti mustalta nauhalta, joka halkoi maisemaa kaukana puiden välissä. Ratapenkalta kuului taas tuttu värinä ennen junaa. Muut poikaset eivät kiinnittäneet siihen juuri huomiota, mutta tämä yksi lopetti kaiken muun tekemisen saman tien. Se nosti päänsä, kuunteli ja kääntyi automaattisesti kohti kiskoja ennen kuin ääni oli kunnolla edes alkanut.

Äiti huomasi sen tällä kertaa selvemmin kuin ennen. Se ei ollut sattumaa eikä yksittäinen kerta. Sama poikanen teki niin joka helvetin kerta. Jos juna kulki, se kuunteli. Jos ihminen puhui, se kuunteli. Jos jossakin rasahti jotakin tavallisuudesta poikkeavaa, se kuunteli. Vanhan siilin mielestä moinen vaikutti lähinnä raskaalta tavalta elää.

Ratapenkan toiselta puolelta kuului vähän myöhemmin ihmisten ääniä. Joku mopopoika kirosi konettaan, joku toinen nauroi ja kolmas ehdotti jotakin niin typerää, että muutkin alkoivat nauraa. Ääni kantautui lämpimässä kesäilmassa pitkälle. Poikaset eivät ymmärtäneet sanoista mitään, mutta se sama poikanen jäi kuuntelemaan niin pitkäksi aikaa, että muu pesue ehti syödä, riidellä ja vaihtaa paikkaa kahdesti.

Kun se viimein palasi muiden luo, se kompastui juureen, kierähti kyljelleen märkään sammaleeseen ja päästi ilmoille uuden sanan.

"Perkele."

Tällä kertaa sana tuli paljon selvemmin.

Äiti pysähtyi.

Poikanen pysähtyi.

Muut poikaset jatkoivat syömistä, koska niillä oli sentään järkevämpiäkin huolia.

Äiti tuijotti poikasta hetken.

"Sää et kyllä opi mitään hyödyllistä."

Poikanen ravisti sammalet naamaltaan ja jatkoi matkaa aivan kuin koko asia ei olisi kuulunut sille lainkaan.

Aurajoen varressa yö jatkui. Sammakot huusivat ojissa, juna kolisi kauempana pimeydessä ja vanhan navetan takana viisi poikasta kasvoi päivä päivältä isommiksi. Neljä niistä näytti kulkevan samaan suuntaan kuin kaikki siilit ennen niitä. Viidennen kohdalla vanha siili alkoi vähitellen epäillä, että siitä saattaisi tulla aivan omanlaisensa riesa.