Luku 8
Kokot, musiikki, viina ja pimeys joka ei tule
Juhannus tuli Aurajoen varrelle joka vuosi samalla tavalla, mutta ihmisten käytöksen perusteella olisi voinut luulla sen olevan jokin ennen näkemätön luonnonkatastrofi. Jo monta päivää ennen varsinaista juhannusaattoa pihoille ilmestyi lisää autoja, lisää ihmisiä, lisää tavaraa ja lisää meteliä. Keltaisen talon pihalla kannettiin pöytiä, siirreltiin tuoleja, kasattiin laatikoita, purettiin laatikoita ja tehtiin sellaisia töitä, joiden tarkoitusta yksikään itseään kunnioittava siili ei olisi osannut selittää. Kokeneen äitisiilin mielestä ihmiset käyttivät huomattavan suuren osan elämästään järjestääkseen itselleen lisää tekemistä. Kun jokin asia oli saatu valmiiksi, sitä muutettiin. Kun se oli muutettu, se siirrettiin. Kun se oli siirretty, siitä keskusteltiin. Ja sitten koko homma aloitettiin uudelleen.
Poikaset olivat nyt siinä iässä, että maailma tuntui jatkuvasti kasvavan. Maakiven ympärillä oleva alue ei enää näyttänyt koko maailmalta, vaan yhdeltä osalta sitä. Ahne poikanen etsi ruokaa jokaisesta kolosta, lehtikasasta ja ruohomättästä. Valittaja oli kehittänyt kyvyn löytää epäoikeudenmukaisuutta tilanteesta riippumatta. Rauhallinen poikanen säästi energiaansa ja vaikutti olevan ainoa yksilö koko poikueessa, jolla oli minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Väärässä paikassa nukkuva löytyi edelleen säännöllisesti paikoista, joihin sen ei olisi pitänyt mitenkään päätyä. Se viides poikanen käytti kasvavan osan ajastaan ympäristön tarkkailuun. Se pysähtyi kuuntelemaan ääniä, haistelemaan ilmaa ja seuraamaan asioita, jotka eivät kiinnostaneet muita vähääkään. Äitisiilin näkökulmasta sellainen käytös vaikutti yhtä lupaavalta kuin ukkospilvi juhlapäivän aamuna.
Juhannusaaton ilta oli erilainen heti alusta lähtien. Aurinko alkoi painua alemmas, mutta ei kadonnut kunnolla. Taivas jäi vaaleaksi. Pellot näkyivät edelleen. Puut erottuivat horisontista. Varjot pitenivät, mutta pimeys ei tullut. Poikaset eivät olleet koskaan kokeneet sellaista yötä. Kevään aikana ilta oli aina muuttunut yöksi ja yö pimeydeksi. Nyt maailma jäi puoliksi valveille. Se tuntui poikasista oudolta. Äitisiili tiesi kokemuksesta, ettei juhannusyössä ollut mitään erityisen mystistä. Se oli vain yksi niistä asioista, jotka saivat ihmiset käyttäytymään vielä tavallista typerämmin.
Ensimmäisenä joen suunnalta alkoi kuulua musiikkia. Se ei muistuttanut lintujen laulua, tuulen huminaa eikä mitään muutakaan luonnollista ääntä. Se jyskytti tasaisesti ja kulki pitkin jokivartta. Välillä joku lauloi. Välillä joku huusi. Välillä kokonainen joukko ihmisiä tuntui huutavan yhtä aikaa. Ahne poikanen nosti päänsä ensimmäisenä. Valittaja unohti hetkeksi omat murheensa. Rauhallinenkin kuunteli hetken. Väärässä paikassa nukkuva onnistui säikähtäessään kompastumaan omaan jalkaansa. Se viides poikanen jäi kuuntelemaan ääntä pitkäksi aikaa. Äitisiilin mielestä koko meteli kuulosti siltä kuin joukko päihtyneitä variksia olisi yrittänyt perustaa kuoron ilman minkäänlaista käsitystä sävelestä.
Musiikin jälkeen ilma täyttyi uusista hajuista. Savu kulki pitkin jokivartta. Jossakin paloi puuta. Grillin tuoksu sekoittui kosteaan ilmaan. Rasva, hiillos, paistuva makkara ja palanut koivu muodostivat hajuyhdistelmän, joka kuului juhannukseen samalla tavalla kuin hyttyset kuuluivat kesään. Mukana kulki toinenkin haju, jonka äitisiili tunnisti heti. Se oli viinan haju. Kokeneen emon näkökulmasta viina oli aine, joka sai ihmiset puhumaan kovempaa, kävelemään huonommin ja tekemään päätöksiä, joita ne näyttivät seuraavana päivänä katuvan. Luonnossa harva eläin etsii vapaaehtoisesti jotakin, mikä heikentää sen mahdollisuuksia selviytyä. Ihmiset näyttivät pitävän sitä juhlan merkkinä.
Ilta eteni hitaasti kohti yötä. Aurajoen suunnalle ilmestyi uusia valoja. Toiset olivat ihmisten lamppuja. Toiset olivat ajoneuvojen valoja. Sitten tuli jotakin muuta. Kasvillisuuden yläpuolelle nousi oranssi hehku, joka näkyi jopa poikasten silmiin asti. Se välkkyi, liikkui ja kasvoi vähitellen suuremmaksi. Kaikki viisi poikasta pysähtyivät katsomaan sitä. Ahne unohti ruokansa. Valittaja unohti valittamisen. Rauhallinenkin nousi istumaan. Väärässä paikassa nukkuva onnistui törmäämään sisarukseensa yrittäessään nähdä paremmin. Se viides poikanen tuijotti näkyä niin keskittyneesti, että äitisiili työnsi sitä kuonollaan hieman kauemmas näkyvistä.
Joen toiselle puolelle oli sytytetty kokko. Äitisiili oli nähnyt niitä monta kertaa aikaisemmin eikä ymmärtänyt niitä yhtään paremmin kuin ensimmäiselläkään kerralla. Ihmiset kasasivat suuren määrän puuta yhteen paikkaan, sytyttivät sen palamaan ja kokoontuivat sitten ihailemaan omaa aikaansaannostaan. Kokeneen emon mielestä toiminta muistutti sitä, että siili rakentaisi pesänsä ja sytyttäisi sen jälkeen itse tuleen juhlan kunniaksi. Ihmiset näyttivät kuitenkin pitävän perinteestä. Vuosi toisensa jälkeen ne tekivät saman asian samalla innolla. Ja vuosi toisensa jälkeen tuli näytti täsmälleen samalta kuin tuli oli näyttänyt aina ennenkin.
Poikasille näky oli uusi. Tuli hehkui. Savu nousi taivaalle. Oranssi valo välkkyi pitkin ympäristöä. Nuorten eläinten maailmassa kaikki uusi on kiinnostavaa. Kokeneen emon maailmassa kaikki uusi kuuluu ensin arvioida vaaran näkökulmasta. Tuli polttaa. Siinä oli koko aihe yhdellä lauseella selitettynä. Poikaset eivät vielä ymmärtäneet sellaista ajattelua. Ne näkivät vain jotakin, mitä eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet.
Yön edetessä maailma muuttui vieläkin kummallisemmaksi. Musiikki jatkui. Ihmiset nauroivat. Jossakin joku huusi. Jossakin joku lauloi. Kokko paloi. Aurinko oli jo kauan sitten kadonnut horisontin taakse, mutta taivas pysyi vaaleana. Pellot näkyivät edelleen. Jokivarsi erottui edelleen. Poikaset olivat väsyneitä, mutta eivät malttaneet nukkua. Ympäristö tuntui erilaiselta kuin minään aikaisempana yönä. Maailma oli liian valoisa ollakseen yö ja liian hiljainen ollakseen päivä.
Silloin joen toiselta puolelta kuului ääni, joka ei kuulunut ihmisille. Se ei ollut musiikkia. Se ei ollut juna. Se ei ollut varis eikä harakka. Se oli pitkä, outo ja hieman surullinen ääni, joka nousi metsänreunasta, kulki yön halki ja katosi sitten jälleen hiljaisuuteen. Kaikki poikaset pysähtyivät kuuntelemaan. Ahne unohti syömisen. Valittaja unohti valittamisen. Rauhallinen kohotti päätään. Väärässä paikassa nukkuva onnistui säikähtäessään kaatumaan kyljelleen. Se viides poikanen jäi tuijottamaan äänen suuntaan niin keskittyneesti, että äitisiili huomasi sen välittömästi.
Ääni kuului myöhemmin uudelleen. Tällä kertaa se tuli lähempää. Metsänreuna vaikutti yhtäkkiä paljon suuremmalta kuin aikaisemmin. Kokeneen emon korvat nousivat pystyyn. Juhannusyössä liikkuu kaikenlaista väkeä. Kettuja. Mäyriä. Pöllöjä. Kissoja. Eläimiä, jotka eivät tarvitse mitään erityistä syytä aiheuttaakseen ongelmia. Siksi äitisiili ei pitänyt ylimääräisistä yllätyksistä. Maailmassa oli aivan riittävästi vaaroja ilman että joku alkoi huudella metsänreunasta keskellä yötä.
Poikaset eivät saaneet asiasta mitään selitystä. Ne huomasivat vain, että äitisiili siirtyi lähemmäs niitä ja tarkkaili ympäristöä tavallista pidempään. Kokeneen emon käytös kertoi enemmän kuin mikään ääni. Jos emo kuuntelee, muutkin kuuntelevat. Jos emo tarkkailee jotakin, siihen on syy. Ja jos emo näyttää ärtyneeltä, syy löytyy yleensä ympäristöstä eikä emosta.
Lopulta musiikki alkoi vaimeta. Kokko pieneni hiillokseksi. Ihmisten äänet harvenivat. Aurajoki jatkoi virtaamistaan samalla tavalla kuin aina ennenkin. Poikaset käpertyivät vähitellen yhteen. Ahne onnistui hankkimaan itselleen parhaan paikan. Valittaja oli tyytymätön johonkin aivan viimeiseen asti. Rauhallinen nukahti ensimmäisenä. Väärässä paikassa nukkuva löytyi jälleen väärästä paikasta. Se viides poikanen kuunteli vielä hetken ympäristöä ennen kuin sulki silmänsä.
Äitisiili jäi valveille muita pidemmäksi aikaa. Juhannus oli jälleen kerran todistanut saman asian kuin kaikki aikaisemmatkin juhannukset. Ihmiset olivat pitäneet meteliä. Polttaneet puuta. Juoneet viinaa. Valvoneet koko yön. Käyttäytyneet kuin pimeyden puuttuminen olisi ollut henkilökohtainen syy menettää loputkin harkintakyvystä. Kaiken sen keskellä yksi poikanen oli jälleen käyttänyt enemmän aikaa maailman tarkkailemiseen kuin emon mielestä oli terveellistä. Kokeneen emon vaisto ei pitänyt siitä lainkaan, sillä uteliaisuus ei yleensä vähene eläimen kasvaessa. Se kasvaa. Ja mitä suuremmaksi uteliaisuus kasvaa, sitä enemmän siitä seuraa vaivaa kaikille muille.
