TOUKOKUUN HULLUNMYLLY

Toukokuu eteni siihen vaiheeseen, että koko Aurajoen varsi tuntui olevan täynnä siilejä. Päivällä sitä ei huomannut. Silloin näkyivät vain voikukat, märät pellot, ratapenkan pajut ja jokivesi. Mutta yöllä maailma muuttui. Heinikoissa rapisi. Ojanreunoilla tuhistiin. Puskissa kahistiin. Joka puolella tuntui olevan joku menossa johonkin tai etsimässä jotakuta.

Nuori naarassiili huomasi nopeasti, että sana oli levinnyt. Se ei tiennyt miten, mutta levinnyt se oli. Yhtenä yönä paikalle saapui kookas uros, joka oli niin täynnä itsevarmuutta, että olisi voinut myydä sitä säkeissä. Se kiersi naarasta ympyrää tuntikausia ja puhisi niin vakavana, että vaikutti pitävän itseään jonkinlaisena jokivarren lahjana maailmalle. Nuori naaras kuunteli aikansa, söi yhden kastemadon ja mietti lopulta, että jos uros olisi ollut ihminen, se olisi luultavasti kertonut kaikille omasta veneestään ennen kuin kukaan ehti kysyä.

Paria yötä myöhemmin paikalle ilmestyi aivan toisenlainen tapaus. Se oli nuorempi, nopeampi ja täysin sekaisin omasta innostuksestaan. Se juoksi väärään suuntaan, törmäsi vanhaan omenapuuhun, eksyi hetkeksi ojaan ja palasi takaisin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nuori naaras seurasi touhua pitkään ennen kuin totesi hiljaa itsekseen, että peijakas sentään, tuolla on kyllä vauhtia enemmän kuin järkeä.

Kolmas oli vanha konkari. Korvassa oli arpi, kuonossa toinen ja toisessa etutassussa pieni jäykkyys, joka kertoi pitkästä elämästä. Se ei puhissut turhia eikä yrittänyt näyttää suuremmalta kuin oli. Se vain tuli paikalle, teki sen minkä luonto oli määrännyt tehtäväksi ja jatkoi matkaansa. Nuori naaras arvosti sitä enemmän kuin olisi koskaan myöntänyt ääneen.

Kevät jatkui. Uroksia tuli lisää. Jotkut viipyivät yhden yön. Jotkut pari tuntia. Yksi oli niin kiinnostunut omasta peilikuvastaan sadevesilammikossa, että unohti hetkeksi koko alkuperäisen tehtävänsä. Toinen onnistui putoamaan samaan ojaan kahdesti saman yön aikana. Kolmas vaikutti oikein mukavalta, mutta haisi niin voimakkaasti vanhalta kalanperkeeltä, ettei nuori naaras saanut sitä pois mielestään koko yönä.

Äitisiili seurasi samaan aikaan omia keväisiä kuvioitaan toisella puolella aluetta. Se tiesi täsmälleen mitä oli meneillään, koska oli käynyt saman ruljanssin läpi monta kertaa aikaisemmin. Keväällä maailma oli täynnä uroksia, joilla oli yksi asia mielessä ja täysin yliarvioitu käsitys omasta viehätysvoimastaan. Vanha naaras suhtautui asiaan samalla tavalla kuin kaikkeen muuhunkin luonnossa: käytännöllisesti.

Nuori naaras puolestaan huomasi vähitellen, että jokaisessa uroksessa oli jotakin erilaista. Yksi oli vahva. Toinen sitkeä. Kolmas hauska. Neljäs komea. Viides täysin mahdoton tapaus. Luonto ei järjestänyt mitään satukirjan suurta rakkautta. Se järjesti joukon erilaisia ehdokkaita, joista osa oli hyviä, osa huonoja ja osa sellaisia, joista syntyi jälkeenpäin lähinnä huvittavia muistoja.

Ja niin kävi kuin siilien maailmassa usein käy. Kevään edetessä nuori naaras hyväksyi osan kosijoista, hylkäsi osan ja unohti muutaman lähes välittömästi. Koko hommassa ei ollut mitään erityisen romanttista eikä kukaan kirjoittanut siitä lauluja. Se oli vain kevät, elämä ja luonto tekemässä sitä mitä ne olivat tehneet Aurajoen rannalla jo kauan ennen ensimmäistä taloa, ensimmäistä traktoria tai ensimmäistä moottoripyörää.

Kun toukokuu alkoi vaihtua kesäkuuksi, urokset katosivat vähitellen omille teilleen. Osa lähti lihottamaan itseään kohti seuraavaa talvea. Osa jatkoi vielä uusien naaraiden etsimistä. Nuori naaras puolestaan keskittyi taas tärkeämpiin asioihin. Sen piti syödä, kasvattaa painoa ja rakentaa poikaspesä. Lisäksi se oli löytänyt aivan vitun upean messinkisen aluslevyn, joka ansaitsi ehdottomasti paremman säilytyspaikan kuin märän ojanpohjan.